20.10.2016

Osoita tukesi #SaveSyria

Me kaukana Alepposta, Syyrian sisällissodasta ja siviilien hädästä. Oheisesta linkistä aukeaa hienoa lisäinfoa ja taustoitusta solidaarisuuskampanjalle.

”Monet syyrialaiset ovat väsyneitä kansainvälisten toimijoiden keskinäiseen nokitteluun.”  Syyrialaiset kokevat, että kansainvälinen yhteisö on pettänyt heidät. Mitä tehtävissä? Mitä kansalaisyhteiskunta voi tehdä? Pois polarisaatiosta. Kaikki väkivalta seis! Stop the war!

Kansalaisyhteiskunta vastaan hajaannus. Pakko uskoa, että jotain on tehtävissä. Vaikka sitten mielenosoitus poistamaan hiljaisuutta ja muistuttamaan, että emme ole unohtaneet.

Save Syria – rauhanmarssi ja tukikonsertti järjestetään Helsingissä YK:n päivänä 24.10.2016. Rauhanmarssi lähtee kello 17 Rautatientorilta Senaatintorille, jossa teemme torin kokoisen valtaisan elävän rauhanmerkin. Kynttilöitä mukaan! Marssin jälkeen tukikonsertti Circuksessa. #Helsinki4Syria

Kaikki voivat olla mukana tuen osoittamisessa syyrialaisille esimerkiksi sosiaalisen median kautta: #SaveSyria

Lisää vinkkejä solidaarisuuden ilmaisuun ja rauhan puolesta.

Kulttuuri-VOSissa keskustelu käy kuumana – kuva puhuu

Teatteri- ja mediatyöntekijöiden liiton Temen lausunto eduskunnan talousarviosta sai liitteekseen kuvan, joka kirvoittaa Facebook-ryhmässä kulttuuriVOS ärhäkästä keskustelua. Kuva puhuu enemmän kuin tuhat sanaa, vai miten se menee.

Koreografi meets dramaturgi – ylirajaista työpariajattelua

Koreografi meets dramaturgi. Koreografi Elina Pirisen ja dramaturgi Heidi Väätäsen yhteistyö on jumalallinen lahja esittävälle taiteelle ja esiintyjälle. Concerto under Waterlilies Kiasmassa näytti, miten kieli ajattelee ruumiissa ja minkälaista ilmaisua ruumis tuottaa sanojen ulottumattomissa.  

Tämä epäpuhdas ja epävakauttava sekalajisuus tuottaa kiehtovaa odottamattomuutta.  Ruumissensitiivisyyden ja kielisensitiivisyyden onnellinen liitto, jossa koreografilla on herkkyyttä kieleen, dramaturgilla ruumiiseen. Esiintyjä luo itse omaa dramaturgiaansa, saa itse tilaa omalle ilmaisulleen tietyn kehyksen sisällä. Livedramaturgiaa!  Niin, ja tilan ja valon vuoropuhelua ruumiiden kanssa. Kiitos Heikki Paasonen ja Jani-Matti Salo. Personal Symphonic Momentia (2013) en valitettavasti nähnyt. Se oli ensimmäinen osa ruumiinavauksia.  Olisin voinut kokea tämän kääntymyksen jo vuosia aiemmin.

Irtonaisella otteella

Mikä onni on olla katsomassa esitystä, jonka katsomo on miltei täynnä nuoria. Resonoinnista syntyi irtonainen fiilis. Hiljaisuutta, ymmärtävää naurua, Just Filming menossa Willensaunassa. Puolitoista tuntia, leffan mittainen.

Nautin hyvää tekevästä ajallisuudesta ja hiljaisuudesta ja näennäisestä tapahtumattomuudesta. Minun sallitaan virittäytyä, asettautua katsomaan valonsäteiden kulkua pimeässä, free flowta, kynttilöiden sytyttämistä. Naista puetaan rooliin japanilaiseksi geishaksi, anime- tai mangahahmoksi. Mies kertoo lapsuusmuistonsa elämästä kulisseissa teatteri-illuusion seuraajana.

Yllättäviä, esineellistäviä, etäisiä, miehen ja naisen kohtaamisia. Aistillisuutta, erotiikkaa, seksuaalisuutta.  Taustalle piirtyy mustavalkoleffaa, soljuvia autojonoja, suurkaupungin yksinäisyyttä. ”Kaikki kiinnostava on esityksen ulkopuolella.” ”Minua ei kiinnosta se, mitä ulkopuolella tapahtuu. Ei nimiä.”  Jotain tämänkaltaista. Opeteltuja vuorosanoja. Näitä kohtaamisia, milloin missäkin teatterikoneistojen todellisuuksissa.  Mies ja nainen uppoavat tähän keinotodellisuuteen, jossa oraalista mielihyvää lisäävät popcornit, coca cola, hillo ihmisen iholla.  Ja maailma visusti ulkopuolella.  
Esitys on avointa assosiaatiopintaa. Yöllä iskee alakulo. Sen synnyttää esityksen kaksi elokuvallista reflektiopintaa:  Bertoluccin Suojaava taivas ja Leonen spagettiwestern Huuliharppukostaja. Molemmissa kuiva kuumuus ympäröi eksyksissä olon, parisuhteen umpikujan, tai silkan maskuliinisen koston. Spagettiwestern on länkkärin kuolema, maskuliinin kuolema. Suojaava taivas pelkkää turtumusta, josta nainen herää liian myöhään.

Illuusio loppuu ennen kuin näyttelijät tajuavatkaan. Tässäkö se oli, elämä tai esitys, minän esitys? Esitys jää soittamaan alitajuntaa(ni).

PS. Esityksessä soi Joose Keskitalon teos Kuuletko kun hautausmaa vetää käteen. Kuva teatteristako – kuolinkankeita ruumiita vielä epätoivoista itseään viihdyttämässä?

Banaali vainoaja ja ulossulkija minussa

Teatteri Takomon Noitavaino ei ryhdy sensuroimaan tai kaunistelemaan meistä löytyvää noitavainoajaa. Banaalia pahaa. Ulossulkemisia, keskinäisiä liittoutumisia, manipulaatiota, julmuutta, narsismia, marttyyriyttä. Tekijät käyvät käsiksi kaikenlaisiin ryhmäytymisen ja ulossulkemisen prosesseihin teatterileikin varjolla lattian raadollisessa todellisuudessa.

Juuri leikin varjolla me teemme sitä, mitä me teemme. Noitavaino ei saarnaa eikä moralisoi. Se vain näyttää ulossulkemisen ja ryhmäpaineen mekanismit.

Tilan lumo ja epätietoisuus

Harvoin olen tuntenut niin puhdasta mielihyvää esityksen visuaalisuudesta (Kaisu Koponen, Ville Mäkelä) ja oudosta virityksestä kuin Ryhmäteatterin Farmissa. Esityksessä rakennetaan käsittämätön pastoraali-idylli valossa kylpevine kumpuilevine ruohikkoineen. Täällä vallitsee ikuinen kesä, jossa oleilevat sopusoinnussa ikuisesti onnelliset eläimet.

Pettävä utopia, fantasia, jota äänimaailma (Jussi Kärkkäinen) alkaa tuhota. Kaikki repeilee hiljaisesti liitoksissaan. Tuossa idyllissä ollaan hukassa, podetaan menneisyyden haamuja, tarraudutaan pakonomaisesti menneen utopiaan Orwellin Eläinten vallankumoukseen. Samaa tarinaa, toistona.

Tilan pettävä lumo kätkee sisäiset hierarkiat, manipulaatiot, eksyksissä olon. Esityksen moniäänisyys ja amebamaisuus on sen ansiota, että käsikirjoittajia on useita. Ihana arvoituksellinen esitys, joka ei selitä itseään.

Kengät ladossa korokkeen reunalla

Espoon kaupunginteatterin Meidän luokka rakentaa Revontulihalliin installaationomaisen tilan. Puolalaisen kylän ladon. Istumme reunustoilla kuin osallisina ja mykkinä todistajina seuraamassa holokaustia, jonka kylän asukkaat itse toteuttavat polttamalla naapurinsa.

Budapestissä Tonavan rannalla on hiljainen holokaustin muistomerkki. Se koostuu vain rannalle jääneistä kengistä, niistä, joiden omistajat hukutettiin.

Samat kengät ovat nyt näyttämökorokkeella. Kengät saavat omistajansa. Kuin Tadeusz Kantorin Kuolleen luokan sielut laittavat kengät jalkaansa ja kertovat kauhistuttavan tarinansa siitä, miten meidän luokka jakautuikin tappajiin, uhreihin ja kostajiin.

Tarvitaan tila, valo, esiintyjät, tarina. Ei muuta.

Kaupunki ja teatteri

Ensi viikolla Teatterikorkeakoulussa opiskelijat pohtivat VOS-järjestelmän tulevaisuutta Teatteri ja kaupunki -kurssilla. Kurssia siivittää ajatus siitä, että teatteri on urbaanille yhteisölleen tärkeä paikka ja kieli, kuten kurssin vetäjät Jussi ja Sini Moila asian muotoilevat. 

Minusta on hienoa päästä kuulemaan tulevaisuuden teatterintekijöiden ajatuksia. Vaihtamaan ajatuksia. Historian peruutuspeili tarjotkoon lähtölaukauksen mutta ei riippakiveä. ”Rohkeasti eteenpäin katsovia, utopistisiakin”. Kurssi tehdään yhteistyössä Lahden kaupunginteatterin kanssa. Opiskelijat suunnittelevat Lahteen ”varjo-ohjelmistoa” vuodelle 2026.

Taiderakea odottaessa

Odotamme pelolla ns. taide-rakea. Rakenteellinen kehittäminen tarkoittaa tässä tapauksessa pohdintaa siitä, missä musiikkitiedettä, teatteritiedettä, elokuvaa, taidehistoriaa, kirjallisuutta ja taidekasvatusta opetetaan tulevaisuudessa, kuinka paljon maistereita ja tohtoreita koulutetaan, millaisia mahdollisia uusia koulutus- ja tutkimustarpeita on, miten yliopistot profiloituvat, ja millaisia tutkimus- ja osaamiskeskittymiä tulisi olla. Mediatutkija Anu Koivusen kiteytys rakenteellisesta kehittämisestä: ”Niin kuin aina, ”kehittämisellä” on jalot pyrkimykset: laadukkaampaa, fiksummin ja tehokkaammin. Ja niin kuin aina, sen ytimessä on standardisointi ja leikkaaminen: enemmän vähemmällä.

Kaikkia kiinnostaa se, miten rake-selvityksessä otetaan kantaa Helsingin yliopiston teatteritieteeseen ja Tampereen yliopiston näyttelijänkoulutukseen. Elokuussa kannettiin jo huolta Nätyn säilymisestä.

Paula Tuovisen selvitys on loppusuoralla, ennen julkistamista se menee vielä kierrokselle yliopistoihin.

Sanon jo nyt oman mielipiteeni. Näyttelijänkoulutusta ei pidä keskittää. Humanistista taiteentutkimusta ei pidä liittää Taideyliopiston yhteyteen. Taiteellinen tutkimus ja perinteinen humanistinen taiteentutkimus ovat kaksi eri tutkimusparadigmaa. Molempia tarvitaan. Esittäville taiteille on eduksi, että niitä tarkastellaan myös ulkoa – kriittisen etäisyyden päästä.

Mitä muualla – teatterin osaamiskeskus

Leipzigin yliopistossa teatterintutkimuksen laitos oli leikkausuhan alla muutama vuosi sitten. Protestit lakkautusta vastaan tuottivat tulosta. Oppiaine ei suinkaan kuollut. Perustettiin Teatterin osaamiskeskus, joka tekee alueellista ja kansallisen tason yhteistyötä teattereiden kanssa.

Teatterilaiset treffeille poliitikkojen kanssa

Ja juuri kun omaa osuuttani Teatterikorkeakoulun Kaupunki ja teatteri -kurssille valmistelen, osuu Nachtkritikistä sopivasti silmiin tämä: Saksassa 40 000 teatterintekijän joukko tapaa valtuutettuja ja edustajiaan.

Ollaan siis liikekannalla joukolla kampanjoimassa oman taiteenlajin puolesta. Tavataan poliitikkoja, niitä, joiden päätöksistä teatterin tulevaisuus riippuu. Dramaturgi Harald Wolffin mitta tuli täyteen sitä, että poliitikoille teatteri olisi vain kustannustekijä. Nyt nämä 40 000 teatterilähettilästä haluavat tehdä poliitikoille ymmärrettäväksi sitä, miten juuri teatterit ovat demokratian tiloja ja kansalaisyhteiskunnan linnakkeita. 

Koko tässä aktiossa on kyse henkilökohtaisista tapaamisista, ensin on edustajan ja teatterintekijän opittava tuntemaan toisensa. Sitten vasta mietitään erilaisia julkisia mielenilmauksia. Demokratia on sitä, että puhutaan toinen toistemme kanssa.

Teatteri haastaa ihmisiä ajattelemaan

Markkinointitoimisto Folkin toimitusjohtaja Tommi Laiho pitää blogia Markkinointi&Mainonta -lehden verkossa. Laihon klinikka sen tietää: Teatteri haastaa ihmisiä ajattelemaan.

Laihon todistajanlausunto tässä: ”Arvostan teatteria, katson sitä ylös. Laji on raaka ja intensiivinen (…) Katsojan edessä tapahtuu. Hän saattaa osallistua. Pasi was here -näytelmässä opettaja kiusaa oppilasta. Lopulta opettaja pyytää, että yleisökin osallistuisi huutamaan, että ”Pasi on ceeppari”. Osa yleisöstä huutaa. Tajusivatko he, että osallistuivat kiusaamiseen? Nerokasta. Sitä teatteri on. Se voi antaa samaistumisen kokemuksen tai erkaannuttaa sinut omasta kapeasta todellisuudestasi. Se avartaa sielua ja sykähdyttää, toisinaan jopa tehdä sinusta paremman ihmisen, ainakin hetkellisesti.”