Ruumiit, hauraat, vahvat 

 

Alexandra Dunajeva: Pahinta, mitä toimittaja voi tehdä, on pyytää kirjailijaa selittämään teostaan. Silti, pyydän sinua valottamaan hieman niitä metaforia, joita näytelmässäsi on paljon. Esimerkiksi, miksi teoksesi nimi on Kivet (Las Piedras)? Mitä tämän takana on? 

 

Agustina Muñoz: Uskoisin, että näytelmääni sopisi kuvaamaan ilmaus “otteita elämästä”. Se on fragmentaarinen, jakautuu lukuisiin kohtauksiin. Teoksessa on neljä henkilöhahmoa, joille olen antanut nimet, mutta joiden lukumäärä ei tarkka, henkilöitä voi olla enemmän tai vähemmän. Eikä ehdottamaani jakoa, kaksi miestä ja kaksi naista tarvitse noudattaa. Näytelmä käsittelee hetkittäisiä välähdyksiä elämästä – tapaamisia, keskusteluja, toimintaa – joissa näiden ihmisten tulee olla läsnä kaikkine tunteineen, pelkoineen, toiveineen, ja lisäksi olla toinen toistensa kanssa.  

 

Ajattelen, että näytelmä kertoo erilaisista elämän peruskysymyksistä, kuten, miten elää omassa ruumiissaan, miten löytää oma polkunsa elämässä; näytelmän henkilöt kohtaavat toisensa, tekevät päätöksiä yhdessä, joutuvat valintatilanteiden eteen, kohtaamaan myös vaikeuksia. Kivet elävät ihmistä pidempään, mutta myös ne joutuvat kohtaamaan sen, mitä elämä tuo – ajankulun, sateen, auringon ja tuulen. Minulle kivessä luonnollisena materiana on samankaltaisuuksia ihmisruumiin kanssa. Kuka tietää mitä tarinoita niiden pinnan alla on, millainen perintö niissä piilee. Myös meidän ruumiimme kantavat tarinoita, eikä pelkästään omaamme, vaan esivanhempiemme tarinoita ja niiden paikkojen tarinaa, joissa olemme eläneet. Olemme yhdistelmä vahvaa ja haurasta. Olemme kuolevaisia, mutta saatamme olla vahvempia kuin luulemmekaan. 
 

 

AD: Näyttämötilanne, jossa ryhmä ihmisiä on keskellä ei-mitään, tapaamisen tarkoitus jää hämärän peittoon, tapahtumia on vähän, mutta kuulemme suuria filosofisia ajatuksia, yhdistyy minulle absurdin teatterin traditioon. Onko tämä kirjallinen perinne sinulle läheinen? Kenties jokin teksti on toiminut sinulle inspiraation lähteenä? 

 

AM: Rakastan absurdia, mutta en liittäisi näytelmääni siihen. Voin vain sanoa, että pyrin antamaan näytelmäni hahmoille vapauden. Jokaisessa kohtauksessa tapahtuu, mutta ei tosiaan lineaarisesti, suorana kerrontana, eikä myöskään absurdin näytelmän dramaturgiselle rakenteelle luontaisena kehämäisenä muotona. Näytelmäni henkilöt ovat psykologisia. Seuraamme heidän sisäisten prosessiensa etenemistä.

 

Todellisuus on kudottu näytelmään dokumentaarisina tekstinpätkinä, joitain olemassa olevia taideteoksia mainitaan, on myös lyhyitä lainauksia baletista ja elokuvista. Tanssi repii näytelmän kudelman tunnetasolle, kanavoi näyttelijöiden todellisia tunteita esiin. Tapahtumapaikka on kyllä abstrakti, mutten pidä henkilöitäni absurdille teatterille tyypillisesti käsitteellisinä tai jonkinlaiseen välitilaan roikkumaan jääneinä. Olen luonut teatterillisen tilan näiden hahmojen kohtaamiselle. Uskoni maailmaan ei ole mennyttä. Näytelmän henkilöiden kehojen kautta näyttäytyy vain pieniä säikeitä siitä leveästä kudoksesta, jollainen elämä on. 

 

 

AD: Minusta on kiinnostavaa, miten käytät raamatullisia tarinoita. Näytelmässäsi on tulkinta pyhästä kirjoituksesta, kun vartijat tulevat noutamaan Jeesusta ja sillä hetkellä kaikkien opetuslasten kasvot muuttuvat samankaltaisiksi, Jeesuksen kasvoiksi. Apostoli Simeon tekeytyy Jeesukseksi, ja vartijat vievät hänet… 

 

AM: Minua kiinnostaa tutkia yhteisöä. Sitä, kun jotain hyvin henkilökohtaista, intiimiä jaetaan niiden kanssa, jotka ovat joko läsnä fyysisesti tai eri aikoina syntyneiden tekstien ja yhteisten paikkojen kautta. Minua kiehtovat tällaiset hetket, jolloin olemme yksinäisiä, kenties jollain lailla toivottomia, samalla kuitenkin tunnemme jonkinlaista keveyttä, kykyä kurkottaa toista kohti, säilyen silti omana itsenämme. On tärkeätä muistaa, että jopa näinä kaikista yksityisimpinä, yksinäisimpinä hetkinämme olemme osa jotakin. Individualismia korostavissa yhteiskunnissa me unohdamme tämän, menetämme yhteyden muihin ja maailmaan. Minulle on ollut tärkeätä korostaa tätä, pyrkiä välittämään tämä irrallisuuden ja yksinäisyyden tunne. 

 

En keksinyt tätä tarinaa Jeesuksesta, se on suullisena perinteenä kulkenut myytti. Tämä kohtaus on tärkeä kertoessaan yhteisöstä, mutta myös siitä voimasta, jonka yhteisö antaa. Se kertoo siitä, miten suojelemme rakkaimpiamme ja samalla lailla ajattelevia läheisiämme antamalla kirjaimellisesti heille palan itseämme, tulemalla heiksi. Nykyään sotilaiden tunkeutuminen ihmisten koteihin ei valitettavasti kuulosta monelle vertauskuvalta, mutta minulle tässä on metaforaa kollektiivisesta voimasta, aseistamattomien ihmisten voimasta, joka kumpuaa syvästä yhteisöllisyyden tunteesta. Ajatus kiehtoo minua. 

 

 

AD: Onko totta, että kun valmistelit ensimmäistä versiota näytelmästäsi Amsterdamissa, osana opinnäytetyötä, työryhmäsi taiteilijat Argentiinasta matkustivat paikalle ihan tätä esitystä varten? Miksi se oli niin tärkeätä sinulle? 

 

AM: Olin tuolloin ollut kaksi vuotta eristyksissä omasta maastani, argentiinalaisesta taiteesta, kaikesta minulle tutusta. Näytelmä heijasti ajatuksiani siitä, mitä merkitsee olla ulkopuolella, kaukana poissa. Mitä merkitsee kuulua johonkin, paikkaan, yhteisöön, porukkaan, jonka kanssa jakaa tiettyjä arvoja ja näkemyksen elämästä. Etäisyys antaa ikäänkuin uuden objektiivin, jonka avulla näkee selkeämmin. Kirjoitin ihmiselämän asettamisesta mittasuhteisiin, samalla katsoin myös omaa elämääni laajakuvassa. Ja minulla oli todella ikävä omaa kieltäni. Kirjoittajana, näytelmäkirjailijana tarvitsin kovasti tuttuja näyttelijöitä, joille kirjoittaa, halusin luoda tämän maailman käyttäen omaa kieltämme. Oli äärimmäisen tärkeätä, että sain kirjoittaa juuri näille kehoille, vaikka olenkin tottunut työskentelemään monista eri maista tulevien ihmisten kanssa. Näytelmän aiheesta, siitä kuinka toiset kehot voivat vallata ajatuksemme, tuli meille hyvin merkityksellinen. 

 

 

AD: Puhut paljon kehosta eri yhteyksissä. Kivien ruumiillisuudesta, ihmisistä kehoina ja toisten olentojen ruumiista. Mitä keho merkitsee sinulle? 

 

AM: Ääni, ruumis ja historia ovat asioita, joita kohtaan olen aina tuntenut vetoa. Ajattelen, että teen teatteria pakkomielteestä kehon välittömyyteen ja juurevuuteen tässä ja nyt, ja samalla siihen ruumiin kykyyn kantaa useita ääniä. Ei ole kyse vain henkilöhahmoista, vaan myös äänistä historiassa ja menneisyyden äänistä, joita ei ole kuultu. Keho on minulle kaunis ja arvoituksellinen arkisto, jonka on mahdollista linkittää eri aikakausia, herättää niitä eloon, kirjaimellisesti. Nykyhetkessä merkityksen antamista menneisyyden kuulematta jääneille äänille. Tunne on hyvin psykologinen, sen teatteri antaa sekä näyttelijälle että yleisölle. 

 

Kiviä työstäessämme mietimme tunteidemme virtaavuutta. Yhdessä hetkessä keho voi kouristella valmiina pakenemaan ja unohtamaan, ja heti seuraavassa se istuu aivan rauhassa teekupin ääressä. On ihmeellistä, mihin kehomme kykenee tähän – yhtenä päivänä itkemme sydänsurujamme ja jo pian olemme valmiit juhlimaan. Silti se on se sama ruumis koko ajan. Argentiinassa diktatuurin aikaan, sortotoimien ollessa voimakkaimmillaan ihmiset osallistuivat aktivismiin, riskeerasivat elämänsä joka päivä samaan aikaan kun he rakastuivat, kävivät pitämässä hauskaa ja hoitivat lapsia. Minua viehättää tämä kehojemme tuntoisuuden ambivalenssi, sen kyky muovautua, mutta myös tavallaan sen jäykkyys. 

 

Elämä murtautuu läpi jopa kaikkein äärimmäisimmässä, toivottomimmassa, kuolleissakin. Tämä ei lakkaa ihmetyttämästä minua, ja on kiinnostavaa, miten tätä voi esittää teatterissa. Näytelmässäni Kivet elämän sykkivyys tulee esiin siirtymissä, jolloin keho järjettömän ajamana tempautuu rajuun tanssiin, tai päinvastoin, yht’äkkiä alkaakin tanssia balettia, tai alkaa näytellä omaa kuolemaansa. Tämä kollaasi rakentuu vaihtuvien energiatasojen varaan. 

 

Sen sijaan viimeinen näytös riisuu pois kaikki kehot jättäen tilaan jäljelle ainoastaan tekstin. 

 

Tässä tulemmekin vielä yhteen tärkeään asiaan, kuolemaan – ei vain sinun tai minun tai jälkeläistemme kuolemaan, vaan myös sivilisaatioon ja inhimillisyyteen tekemässä kuolemaa. Voimme ajatella omaa kuolemistamme, ja sitä painetta, jonka alla jatkuvasti elämme. Ajattelen sitä ruumiin materiaalisen muodon katoamisena. 

 

Ajattelen myöskin, että on tärkeätä antaa yleisölle lopussa mahdollisuus jaettuun hiljaisuuteen ja mietiskelyyn, aikaa tuntea se, minkä olemme juuri nähneet. Minulle teatterin kauneus on sen suomassa mahdollisuudessa viettää hetki elämästä yhdessä toisten kanssa hiljaisesti pimeässä huoneessa kysyen kysymyksiä, joihin ei löydy yksiselitteisiä vastauksia. 

 

 

AD: Kirjoitit ja ohjasit näytelmän teatteriin kahdeksan vuotta sitten. Miten tekisit sen näyttämölle nyt? 

 

AM: Luulen, että tämä ihmisten ja kivien välinen yhteiselo on sittemmin saanut uusia mielleyhtymiä. Kahdeksan vuotta sitten “kiven ruumiillisuus” näyttäytyi monille metaforana, kun taas nykyisin meillä on parempaa ymmärrystä siitä, kuinka kaikki elämän muodot ovat syvästi yhteyksissä toisiinsa eikä puhe kivien kyvystä ilmaisuun tunnu kummalliselta. 

 

On hämmästyttävää, kuinka nopeasti elämä muuttuu ja me muutumme. Äitini aikana oltiin kehitysuskoisia, hänkin luuli, että voisimme muuttaa maailman paremmaksi. Kun minä ajattelen tulevaisuutta, tajuan että olemme ohittaneet tietyn pisteen, josta ei ole paluuta: maailma, jonka tunsimme, ei ole enää olemassa. Minua innoittaa ihmisten tietoisuus omasta voimastaan, yhdessä heidän on mahdollisuus vaikuttaa. Kuitenkin tekemällä yhtä poikkeuksetta menetämme jonkin toisen, ja media pitää huolen siitä, että elämme jatkuvasti tästä tietoisina. 

 

Näytelmäni Kivet mielestäni kuvastaa sitä jakoa toivon ja turhautumisen välillä, joka meitä repii kahteen suuntaan. Joudumme uudelleen opettelemaan ihmisinä säilymisen näissä olosuhteissa. Teatteri tarjoaa meille näitä kokemisen muotoja, tunteita, toimintaa (tanssia, itkua, huutoa, halauksen…), jotta emme koskaan lakkaa tarvitsemasta. Yhteys henkilökohtaisen, ruumiillisen ja planetaarisen välillä kuulostaa minulle hyvin selkeältä näytelmässäni.