16.06.2020

Hanna uusi blogikuva


Taike arvioivan luupin alle
 

Taiteen edistämiskeskuksen toimintaa tullaan arvioimaan, ja arviointi on ulkoistettu Frisky & Anjoy Oy:lle. Yritys on liikkeenjohdon konsultti ja tutkija Petri Uusikylän, joka vuoden 2019 loppupuolella väitteli arvioinnin muuttuvasta roolista kompleksisessa hallintajärjestelmässä. Uusikylän väitöskirjan mukaan perinteiset arviointikäytännöt eivät juurikaan sovellu monimutkaisten politiikkailmiöiden ymmärtämiseen ja arviointiin.   

Korona-avustuksista päätöksiä

Tieto Taiken toisen kierroksen korona-apurahapäätöksistä on saatu lähetetyksi hakijoille perjantaina 12.6. Julkinen päätöslista saataneen torstaina 18.6.2020 tai viimeistään heti juhannuksen jälkeen.

Opetus- ja kulttuuriministeriössä päätöksiä tehdään parhaillaan. Tavoitteena on saada päätökset juhannukseksi.

Rahastoselvitystä luvassa piakkoin

Millainen rahasto ja millaisin toimintaperiaattein on tarkoitus perustaa luovia aloja ja kulttuuritoimintaa tukemaan? Ja miten yksityistä pääomaa on tarkoitus kerätä? Mitä julkisen ja yksityisen yhteistyö ja rohkeat avaukset tässä konkreettisesti tarkoittavat?  Selvityshenkilö Antti Huntuksen selvityksen piti alun perin valmistua jo vuoden alussa, mutta on nyt loppusuoralla.

Mitä rahoitusinstrumentti tulisi käytännössä merkitsemään? Vertautuisiko tilanne siihen, missä yliopistot ovat. Tulisiko nyt teattereihin valtionohjauksen ja osin myös kunnan ohjauksen, itseohjautuvuuden lisäksi ulkoisen rahoituksen tuottama markkinaohjautuvuus? Mitä se tarkoittaisi käytännössä?

Minua tämä selvitys kiinnostaa myös todellisuuksien rakentamisen näkökulmasta. Millaisia diskursiivisia todellisuuksia selvitys tulee tuottamaan?

Hossu Takomon sisäkesäpläyksessä

Olin ihan innoissani tulevasta sisäkesäpläjäyksessä ja ylläristä, jonka Teatteri Takomo tuottaakin jo ennen syksyä. Minä olen Hossu nähdään heinäkuussa.  Näyttämöllä legendaarinen Niina Hosiasluoma (ohjaus Minna Kivelä). Odotan hyvää tekevää röyhkeyttä! Jiihaa!

Garagen korviketta

Korona peruutti aivan viime metreillä myös Mika Myllyahon Korjaamon ensi-illan Cut the Cord -teatterissa Lontoossa. Nyt se on kuukauden ajan kuultavissa Kansallisen Äänikanavalla. Lucie Dawkings, joka teoksen ohjasi, hehkutti tätä teosta jo ennakkoon ja kiitteli näyttelijöitään, jotka hänen mielestään pystyivät välittämään miesten välisen (luokka)railon. Millaisia sävyjä tämä teos saa englanniksi (käännös Eva Buchwald)? Miten miesten erilainen sosio-ekonominen asema kuuluu kielessä?
 

Täydellisen onnellinen perhe

Näin Joakim Pirisen Familjen Bra -teoksen jouluaattona joskus 1980-luvun puolivälin kieppeillä Svenskanissa. Hesarista katselin menopalstaa ja sieltä löytyi tämä joulunpelastus. Hyvää dystooppista takapotkua tarjonnut alkupala jouluaterialle: Bunkkerissa kun eletään, niin eivät sinne ristiriidat yllä. Oliko esitys ennen vai jälkeen Tsernobylin? En muista. Nyt se nähdään koronan jälkeen (?) Viiruksessa ruotsinkielisenä ja KOMissa suomenkielisenä (Meidän perhe). Dystopiaa vai utopiaa?
 

Digin näkökulman laajennusta

Sari Havukainen haastatteli tekijöitä digitaalisuudesta. Fokuksessa ei ollut mikään koronakevään saavutettavuusloikka. Tässä kirjoituksessa, jolla on paljon puhuva otsikko, Vahva jälki liikutaan lajin perimmäisten kysymysten äärellä ja hahmotetaan uutta ontologiaa. Esityskäsitys laajenee myös teknologian kautta. Liven ja digin vertailu on aika lailla old school  ja boomer-meininkiä.

 


Jälkikirjoitus: Tuhkakeväästä koronaan

”Taide on niitä harvoja asioita, jotka ovat kulutuksen ulkopuolelle.” Hannah Arendt

10 vuoden rupeama. Viimeiset Merkinnät työpäiväkirjasta tuli juuri kirjoitetuksi. Ajattelen työtä, esittävää taidetta ja elämää transformaationa ja liikkeellä olona – en säntäilynä vaan orgaanisena muutoksena. Niin kuin silmut kehittyvät, syntyy versoja ja jotain vanhaa kuolee pois. Eikä maailma tule valmiiksi, ei TINFO, enkä minä. Mentaaliselle työlistalle jää sellaista, mitä ei osattu tai ei ymmärretty… (lue: mitä en osannut, en ymmärtänyt…) TINFOn yhteisöpäätä eikä ketään muutakaan pidä syyttää, jos nenä on vino. Itsensä kanssa sitä käy kriittistä dialogia, mutta se ei ole mielenkiintoista. Mielenkiintoista sen sijaan on harjoittaa kevyttä aikalaispohdintaa lähimenneisyydestä.

Minkälainen oli 2010-luku? Käyn puolihuolimattomasti lävitse työpäiväkirjamerkintöjä, joita kirjoitin niin sanotulla varastetulla ajalla – ei niihin voinut käyttää kuin joitain aamutuiman tai yön hetkiä ja korkeintaan torstaiaamupäivää. Merkinnät oli sattuman oikusta alkanut kirjoittavan ihmisen työhobby.

Tuhkakeväänä 2010 Islannin tulivuorenpurkaus pysäytti lentoliikenteen reiluksi viikoksi. Koronakeväänä yhteiskunnat ovat turvautuneet valmiuslakeihin ja kaventaneet kansalaisten perusoikeuksia. Oireellista. Ulrich Beckin riskiyhteiskunta on täällä, ja nykyriskiyhteiskunta on vielä riskaabelimpi. Voisiko tästä aueta emansipatorinen katastrofismi?

Taiteellinen tutkimus, iso joukko alan taiteilijoita teki ja tekee nyt työtä ekologisen jälleenrakennuksen ajassa ja posthumanismin eetoksella, jossa ihmisen subjektiviteetti ei olekaan kaikki. Ylioppilasteatterin Huvipuisto 2013 kasvatti öljyn tajua Antti Salmisen ja Tere Vadénin Energia ja kokemus -teoksen avulla. Salminen luki meille iltasatuna katkelmaa teoksestaan. Kiihtyminen ja muutosnopeus kävivät dialogia myös Toisissa tiloissa -kollektiivin Parkkitalossa.

"Rajattomasti rahaa niukkuudessa" kirjoitti Paavo Järvensivu Degrowth-blogissaan 2016. Luonnonvarat ovat rajalliset, mutta rahaa on. Mihin sitä käytetään? Sarjamurhaava ihmislaji voi kuljettaa itsenä tuhoon tai hidastuttaa ekokatastrofia kuten Maria Katajavuori kirjoitti teoksessaan Kuoleman ja elämän kysymys. Niin monissa esityksissä näkyy ruumiillis-materiaalisuus. Hauraus ja haavoittuvuus. Niin moni esitys on tehnyt ehdotuksia uudenlaisiksi yhdessä olemisen muodoiksi. Pipsa Longan Lauluja harmaan meren rannalta näytti ja Toinen luonto suuntasi katsetta meistä itsestä poispäin. Näytelmä hahmotti uutta etiikkaa ja luopui ihmiskeskeisyydestä. Niin teki myös Ilja Lehtisen Elinvoima.

Kotimainen näytelmä on tarjonnut 2010-lvulla hapekkaan metsän, jossa käyskennellä. Leea Klemola, E.L. Karhu, Saara Turunen, Heini Junkkaala, Pirkko Saisio, Okko Leo, Jussi Moila, Veikko Nuutinen, Klaus Maunuksela, Juha Jokela

Toki myös kotimaisen näytelmän buumina – ihan oikeasti. Kyllä sitä on kannattanut hehkuttaa, mutta samanaikaisesti tietoisena kaikista niistä esteistä, joita kotimainen näytelmä kohtaa matkallaan tuotannoksi. Uuden näytelmän ohjelma UNO on tähän kuin nyrkinisku silmään.

2010-luvulla yhä useampi taiteilija ei toden totta ollut vaarassa sokaistua hallinnantunteeseen. Prekaari kokemus, Rapautuvan palkkatyön yhteiskunta  – koko 2010-luvun on yritetty etsiä ratkaisuja myös teatterin ulko- ja sisäpiiriläisten, kahden kerroksen väen, ongelmien ratkaisemiseksi. Sitten olivat pakkoyrittäjät. Juha Siltala käytti sanaa tilkkutäkkielämäkerta kuvaamaan näiden 2000-luvun ”pakkoyrittäjien” työkaarta. Teatterissa toimivien freelancereiden hyytävät kertomukset ovat kuin suoraan Kafkan maailmasta. Freelancer löytääkin itsensä yhtäkkiä jostain mustasta aukosta systeemin ulkopuolelta, jossa mitkään oikeudet ja etuudet eivät päde.  Tätä keskustelua on käyty pitkin 2010-lukua ja jo aiemminkin. Onko mikään muuttunut?

Sukupuolittuneet ja epätasa-arvoistavat, syrjivät rakenteet nosti esiin Anna Paavilainen, jonka Play Rape herätti kysymään, minkälaisessa sukupuolisokeuden umpiolassa ja piilohierarkioiden paratiisissa Suomessa – ei pelkästään teatterissa – oikein eletään. Täällä toimitaan heteronormatiivisessa matriisissa ja doksassa. Täällä sukupuolittuneen maailman tila on pitkään ollut annettu, keskustelematon ja kyseenalaistamaton. 

Sitten tuli #metoo -liike. Nyt BLM. Meillä on omat sokeat pisteemme moneen suuntaan. Arjen rasistiset rakenteet ovat täällä. Sonya Lindfors on pitkin 2010-lukua taistellut toiseuttamisen ja rodullistamisen väkivaltaista kokemusta vastaan ja puhkonut suljettuihin ja tunkkaisiin puhe- ja ajatteluavaruuksiin uusia ulottuvuuksia. Ei enää voi suhtautua välinpitämättömästi ja tietämättömästi rodullistamiseen, kulttuuriseen omimiseen tai toiseuttamiseen. Vuonna 2017 Lindfors kirjoitti: ”Suomalaisen taiteen kentällä diskurssi interkulttuurisuudesta, ekslusiivisista ja alistavista valtarakenteista sekä toiseuttavista representaatioista on kuitenkin auttamattomasti jäljessä. Se on puutteellista ja usein olematonta. Hyviä intentioita ja tahtoa on usein enemmän kuin tietoa tai ymmärrystä.” Mutta onko mikään vielä oikeasti muuttunut? Ruskeilla Tytöillä, Globe Art Pointilla ja Kiertuenäyttämöllä ja monella, monella muulla on vielä hartiavoimin tehtävää.

Vuonna 2015 Suomeen saapui pakolaiskriisin seurauksena 32 476 turvapaikanhakijaa. Puhuttiin pakolaiskriisistä. Suomi on muuttunut, ja teatteri-instituutioiden tulee muuttua, uusi suomalainen teatteri on jotain muuta kuin mitä se on aiemmin ollut. Tästä on muistuttavat Kulttuuria kaikille ja Globe Art Point ja useat aktivistitaiteilijat. Oli järkyttävää havaita MIGRIn täydellinen ymmärtämättömyys. Bakr Hasanin tapaus oli yksi esimerkki siitä, miten turvapaikkasäännösten tulkinnoissa ei ymmärretty nykyteatteria tekevän taiteilijan ammatin luonnetta ja taiteellisen työskentelyn reunaehtoja ja sananvapauden merkitystä luovalle työlle. Maahanmuuttoviraston tulkinnan mukaan taiteilijuus ja taiteilijan ammatti ei olisi ihmisen identiteetin olennainen osa. Siitä voidaan Maahanmuuttoviraston mukaan odottaa ihmisen ”kohtuudella luopuvan”. Teatterikentän vetoomus ehkä auttoi. Bakr on täällä. Monet muut ulkomaalaistaustaiset taiteilijat, ihmiset jäävät useimmiten ovien ulkopuolelle.

Monikulttuurisesta eri aikoina kirjoittanut Pauli Saukkonen kehottaa ottamaan sopeutumisloikkia teoksessaan Vimmainen maailma maahanmuutosta, kotoutumisesta ja nationalismista. Tulevaisuutta pitää ennakoida ja tehdä oikeita ratkaisuja nyt, niin kuin Saukkonen sanoo.

Politiikassa, hallinnossa, teatterissa, missä tahansa on foucault’laisittain diskursseja, puhumisen, ajattelemisen ja tietämisen tapoja ja käytäntöjä, jotka meitä muokkaavat. Managerialismi ja uusliberalismi tuottivat uutta ymmärrystä. Organisaatioiden tulosjohtamista paremmin palvelevaa tulosjohtamista, ydinprosesseja, johtamisjärjestelmiä. OKM tuotti Yhdessä enemmän -selvitystä opetus- ja konserniohjauksesta ja -rakenteesta. Politiikasta tuli policya – hallinnointia, liikkeenjohtoa ja konsernihallintoa. Laatu, vaikuttavuus, tehokkuus, tehtävistä luopuminen, taloudelliset ja muut vaikutukset. Samat mantrat kaikkialla. Ja tuottavuusohjelmissa saneltiin henkilöiden vähennystavoitteet.

Puuhakkaassa insinöörikulttuurissa Suomessa elettiin jo ennen Sipilän hallitusta. Vuonna 2012 Tommi Laitio toppuutteli kulttuurialaa turvautumasta välillisiin talous- ja hyvinvointivaikutusperusteluihin peräänkuuluttaen radikaalia positiota ja itsetuntoa.

Täytyy myöntää, että olen epäviihtynyt suurimman osan aikaa 2010-luvun ilmapiirissä ja sen poliittisissa valtadiskursseissa. Kulttuuri löysi itsensä kilpailuvaltiollisen ajattelun näyttämöltä, markkinalogiikalla kyllästetystä kulttuurisesta todellisuudesta. Kulttuurisen terveyden ja hyvinvoinnin tutkimuksen professori Marja-Liisa Honkasalon mukaan projektiyhteiskunnaksi muodostuneessa Suomessa on koko 2000-luvun ollut käynnissä kulttuurin hyvinvointihankkeiden buumi. Vuonna 2015 Honkasalo muistutti, että projektilogiikka on kilpailtuna rahana aina osa yhteiskunnallista hallintaa ja tuloksellisuusajattelua. Projektivallankäyttö on tuhoisaa tieteelle ja taiteelle. Honkasalon pahoitteli sitä, että sivistys on heitetty romukoppaan ja kehotti meitä ottamaan haltuun myös puheenparren, ne sanat, joilla me taiteesta puhumme. Ja kun rakenteita puretaan, syntyy markkinoita, oli sitten kyse hyvinvointimarkkinoista tai kulttuurimarkkinoista. Onneksi ilmestyi teoksia – kuten Tehtävä kulttuurille – jotka antoivat kättä pitempää vasta-argumentointiin.

Kättä pidempää vasta-argumentointiin, tarkoitushakuisen talouspoliittisten diskurssien vastustamiseen tarjosi Susanna Kuparisen dokumenttiteatteri sellaisena kuin sitä nähtiin Ryhmäteatterissa. Siellä meille myös sanoitettiin ja ruumiillistettiin työn muutosta ja jatkuvan kasvun logiikkaa (Esa Leskinen ja Sami Keski-Vähälä). Millainen yritystukien pöpelikkö meillä olikaan jo 2010-luvun alussa ja on edelleen. Yritykset varsinaisia syöttiläitä pienen kulttuurin ja taiteen julkisenrahoituksen rinnalla.

Iloitsimme Veikkauksen hyvää tekevyydestä vielä 2010-luvun alkupuolella. Herää lottoamaan! Julistin keväällä 2012 ikuista elämää rahapelimonopolille: Pahin painajaisuni. Mitä tapahtuisi kulttuurille (ja urheilulle ja nuorisotyölle), jos EU vapauttaisi Suomen ulkomaisten rahapelien toiminta-alueeksi? Miten silloin kävisi taiteen edistämiseen saatujen veikkauksen voittovarojen, sen 222,6 miljoonan? Enkä ollut yhtään innoissani siitä, että Valtion taidemuseon 20 miljoonan menot siirrettiin maksettavaksi veikkausvoittovaroista. Ei Veikkaus millään tahkoa näitä lisämiljoonia. Sitten on tullut muutamia lisämuuttujia. Nyt tiedämme missä ollaan. Tämä massia tuottava Veikkaus on sosiaalisesti kestämätön. Peliongelmaiset tässä toimivat rahoittajina. Veikkauksen tuottamassa lovessa on sovittamista. Sitä ratkotaan parhaillaankin. Syksymmällä tiedetään, missä ollaan vuonna 2021.

Keväällä 2015 oli oikea leikkauskiima ja vallalla kriisitietoisuus (jälleen kerran) Kestävyysvaje. Kestävyysvajemöröllä meitä peloteltiin pitkin matkaa ja taiteen ja kulttuurin kenttäkin roikkui löysässä hirressä. Valtion talousarvion ja yritystukien suuruusluokassa meidän miljoonat olivat vain hyttysen oksennuksen kokoluokkaa.

Tästä fiksauslistasta on vielä monta kohtaa ruksaamatta.

Syksyllä 2015 Lainsuojattomilla hahmotettiin uudistus- ja parannustarpeita: Ketteryyttä ja joustavuutta rakenteisiin, kaikenlaiset raja-aidat (vos - vapaat, teatteri - esitystaide, teatteriammattien väliset hierarkiat…) murtukoot, lisää ylirajaista yhteistyötä, taiteelliselle teatterille enemmän elintilaa, uudistetaan rahoitusta siten, että rahaa ohjautuu suoraan taiteilijalle, taloissa hierarkiaan piilottuva taiteellinen potentiaali paremmin näkyviin ja käyttöön, tuottajat taiteellisen prosessin osaksi, tuottajakoulutus Teatterikorkeakouluun, otetaan ihmisiä sisään kertomaan instituutioihin mitä he haluavat, varataan tilaa erikoistumiselle, keskittymiselle, siihen, mitä osataan, otetaan käyttöön yhteiset kiertueviikot, rundausviikot, jolloin koko teatteri-Suomi kiertää, saatetaan alan koulutus purkamaan kaikenlaisia dikotomioita ja vallitsevia rakenteita, kehitetään esityspankki, kiinnitetään taiteilijalähtöisiä yleisötyöntekijöitä teattereihin, viedään teatteria sinne, missä on yleisöjä, rukataan työehtosopimuksia, vos-teattereita kevennetään ja joustavoitetaan teatteri-tessiä avaamalla ja räjäyttämällä, perustetaan residenssejä, tehdään aluetuista kiertuetukia, annetaan aluerahaa ryhmille, otetaan enemmän maahanmuuttajanuoria Teatterikorkeakouluun, avarretaan työnkuvia. Tästä fiksauslistasta on vielä monta kohtaa ruksaamatta.

Suuri rahoitusuudistuksen vuosikymmen. Miten muutoksen ja pysyvyyden kanssa käy? Toteutuuko reiluus ja oikeudenmukaisuus.  Ajattelin kerätä soutaa huopaa -tyyppisiä kommentteja vuosien varrelta. Uuvuin.

Tämä olkoon tässä – harppovana ja muodottomana möhkäleenä ajan puutteessa.

Keskeisenä säilyy edelleen kysymys siitä, millaisia selviytymis- ja sopeutumisstrategioita moninainen kenttä itselleen rakentaa ja tarjontaanko sille mahdollisuuksia muuhunkin kuin sinnittelyyn. Resilienssiähän löytyy.

Hannah Arendtille poliittista on vapaiden ihmisten toiminta julkisessa tilassa yhteen kokoontuneina, vuorovaikutuksessa. Politiikka syntyy ihmisten välisessä dialogissa, keskusteluissa ja teoissa. Arendtlaisella totuudenpaljastusprosessilla ja vastuullisuudella on käyttöä entistä enemmän ja juuri nyt. Teatterin yhteen kokoontumisen eleeseen voi sisältyä toimintaa, joka rakentaa maailmaa, kantaa huolta ja vastuuta yhteisestä maailmasta. Siihen sisältyy mahdollisuus myös perimmäisen kysymysten pohdintaan, näkymättömän tekemisen näkyväksi ja affektien esiin tuomiseksi.

Meidän pitäs jakaa tää huone eikä puolustaa tätä toisiltamme.
(Laura Valkama, Miten kävi ja terveisiä)

 

PS. Nyt tämä saa loppua tähän. Jossain kirjoitan Koronan kohottamista ja kaikesta siitä, mitä taiteilijat tekivät, millaista sensibiliteettiä tämä kevät tuotti. Minua kiehtoo subliimi. Aikaa katsoa, kuunnella ja kirjoittaa on. Korona-kevään pelastajina Naisen kosto, Pirjot ja Antti Holma. Äidin skaip komferenssi on eeppinen. Meidänkö huushollissa Antti on luurannut?  

Heräsin yöllä ja päässä pyöri sana vastahankainen. Onko olemassa sellainen eliölaji kuin vastahankaiset? En löytänyt. Mikä on vastahankaisen vastakohta? Innokas, innostunut, perso, himokas, taipuvainen.