01.02.2018

Hanna blogikuva

Utopiakonsultaatiossa

Todellisuuden tutkimuskeskus on esitystaiteen veteraani-pioneeri. Tämän itsereflektiivisen taidepraktikon ja esityksellisen ajattelijan seurassa on saattanut lähteä tutkimusmatkoille, kysymään ja ihmettelemään esitysten rajoja, tekemään uusia kehystyksiä ja horjuttamaan uskomuksiaan. Ei mikään pieni teko se, että Todellisuuden tutkimuskeskuksen on lempeällä ja osallistujan huomioonottavalla tavalla saanut katsomaan todellisuutta toisin. TKK:n matkassa on ollut mahdollista osallistua myös arjen rituaaleihin.

TKK:n utopiakonsultaatioista (2012-2013) vanhusten palvelutaloissa saatu kokemus on siirtynyt käytännön työkalupakiksi Utopiakonsultin käsikirjaksi (Talvikki Eerola – Risto Santavuori). Se on pieni kirja täynnä painavaa asiaa siitä, miten arjen välttämättömyyksien vankiloista voi hetkeksi päästä ulos utopiakonsultin avustamana.

Utopiakonsultaatiossa taiteilija konsultin roolissa ohjaa asiakkaitaan havainnoimaan todellisuutta uusista näkökulmista. Se on kutsu unelmoimaan, kuulluksi tulemiseen. Tällaisiin siirtymiin sisältyy huima poliittinen potentiaali.

Kaikenlaista hienoa tulossa TKK:ssa muutoinkin, vähemmän ja keskitetymmin uuden taiteellisen johtajan Janne Saarakkalan luotsaamana. Tuire Tuomisto vie pahuuden koreografiaan Kruunuvuoren rannan öljysäiliöön. Me olemme sivustakatsojia. Tuho-osastoon voi syksyllä viedä tuhottavaksi esineen, josta haluaa päästä eroon.

Festivaalihuumaa Mikkelissä

Työväen Näyttämöpäivillä Mikkelissä vajaan 24 tunnin festivaalivirtaan mahtui tusinan verran esityksiä ja vielä vierailuesitys. Festivaalihuuma syntyy yhdessä koetuista liikutuksen, huiman ilon tai oivalluksen hetkistä. Valitsin ei-ilmeisiä esityksiä, nyt jäivät siis peruspuheteatteriesitykset näkemättä. Mutta ei hätää. Tikkurilan teatterissa voi nähdä Tytön ja variksen, esityksen, joka voitti yleisöäänestyksen.

Tämän vuoden esitysten valitsija Sirpa Riuttalaa puhui paljon siitä, minkälaisia kehoja ja kehollisuutta esityksistä välittyy. Juuri siksi esimerkiksi kemijärveläisten 60-70 -kymppisten naisten Pieta (ryhmä Neitilä) kiehtoi minua. Ei mitään mummorooleja vaan naisia puhumassa seksuaalisuudesta ja halusta. 

Ilmaisukoulu Tuiken Adding Machine oli löytö. Elmer Ricen 20-luvun teksti muuttuu surrealistiseksi fyysiseksi teatteriksi. Legioonateatterin Pelko pois Rosmarie iskee joukkovoimalla suoraan yhteiskunnallisten pelkojen ytimiin, herkänsuoraan musiikillisella suvereeniudella. Tässä uumoilen poliittista teatteria 3.0. Ja entä Kajaanin Harrastajateatterin Beowulf ja Grendel. Vapise sinä ammattiteatteri tällaisen musiikkiteatteriesityksen ja esittäjien edessä. Kuinka orgaanisesti sankarisotureiksi asettuvat nuoret naiset ja tytöt.

Niin ja vierailuesitys – Otava Ensemblen Sanamyrsky. Algot Untolan/Ilmari Rantamalan affektiivinen kirjoittava kone syytää ruumiistaan paperia paperin jälkeen kahdeksi jakautuneena. Harhamaa pukkaa. 

Heikon tekijän vastarintaa

Tila kuin Magritten maalaus, suljettu tila, vankila, alaston lasikaappi, taustanaan vapauden taivas (suunnittelija Kaisa Rasila). Tässä tilassa Milja Sarkolan I would prefer not to esityksellistää Herman Melvillen kertomuksen Bartleby, kirjuri. Sarkola ja näyttelijät näyttävät, miten kurinalaiseen mekanistiseen puhtaaksikirjoitustyöhön tulee hiljainen häiriötekijä ja mitä tuo heikko tekijyys saa aikaan, myös tuhoutuakseen itse.

Tässä voisi nyt filosofoida Deleuzen ja muiden suulla Bartlebystä. Mutta se ei tunnu välttämättömältä. I would prefer not to elää itsessään, se elää näyttelijöitten minuutintarkasta työskentelystä, näkymättömän sisäistetyn kurinpitovallan ja huokoisen ja pehmeän toisintekijän yhteentörmäyksestä. Se elää tavasta, jolla tuo vallan ja itsepintaisen heikon tekijyyden jännite paikantuu näyttelijöiden ruumiisiin. Ajattelen nyt Joanna Haartin Bartlebytä, näyttelijäntyön pienten eleiden runollisuutta, puoliväliin jääneitä eleitä, suuntaa, joka kohdistuu suljetusta tilasta ulos vapauteen ja vapaaehtoista vankeutta.

Esitys miltei saattaa minut pois tolaltani. Sen pohjattoman autiuden edessä tunnen suurta surua.  

Sotilaan tarina faabeliksi

Mannerheimin silmistä puhkoutuu tila zombisotilaiden orkesteriin. Sitä ennen on kuultu katkelma On viulu vaiennut… Katsomossa miltei vieressäni istuu haavoittunut sotilas tapailemassa säveliä viulullaan, on nähty uljas sarvipää hirvisotilas hitaanarvokkaasti keppinsä varassa omaa kirjoituspöytäänsä ja muistojaan lähestymässä. Mistä on kyse?

Stravinskyn Sotilaan tarinasta (ohjaus Juho Mantere), josta tuli nyt Suomen historiaan sijoittuva assosiaatioiden täyttämä faabeli. Minä näen siellä sotien sankarin, kovia kokeneen hevosen, näen jäniksen. Näiden elävän olentojen hybriydestä tai toiseudesta minulle aukeaa paljon aiempaa suurempi ajatteluavaruus sotaan ja sotilaaseen.

Sotilaan tarinaa kertova näyttelijä voi olla sukupuoleltaan myös nainen. Sotilaan tarinan näyttelijöiden rytmitettyä ilmaisuvoimaista elastisuutta on nautinto katsoa. Niin ja siis tuo tila – jälleen eläköön skenografi, joka sattuu olemaan nainen, Tinde Lappalainen. Haa!

Ilmestykseen Kazakstaniin

Hitto, enkö ole muuta tehnyt kuin istunut esityksissä. Tehnyt tällaista syntiä. Esityssohvaperuna. No, en ihan. Almatyssa Kazakstanissa on Ilmestys – Revelation, kansanvälinen esittävän taiteen festivaali, jossa yksi tematiikka kiertyy suomalaisiin naisnäytelmäkirjailijoihin, Saara Turusta lukuteatterina, minä lämppään puhumalla. Olen pohtinut tekstuaalisia strategioita ja sitä, millaisia positioita ja tiloja teksteistä välittyy.
 

Aiemmin ilmestyneet Hanna Helavuoren Merkinnät työpäiväkirjasta