05.03.2020
Vastavaikuttaja
Hyppyä tuntemattomaan ei tule. Esa Kirkkopelto on alkuvuonna jo aloitellut Malmön teatteriakatemiassa taiteellisen tutkimuksen professuuriaan. Hänellä on takanaan Taideyliopistossa vastaava pesti, jota hoiti 11 vuoden ajan, ja sinä aikana pohjoismaiset tutkijoiden kesäkoulut ja muu akateeminen yhteydenpito tekivät tutuiksi kollegoiden ja eri maiden tohtoriopiskelijoiden kanssa:
“Silti minun, uutena professorina tulee olla synnyttämässä sinne sellaista yhteisöä, johon itse mahdun,” Kirkkopelto sanoo.
Helsingin Taideyliopiston virkavuosinaan Kirkkopelto oli vastuussa monista kymmenistä tohtoriopiskelijoista, Malmössä heitä on tällä hetkellä viisi. Looginen urajatkumo kahden korkeakoulun välillä, jonka saranakohdasta tämä kirjoitus on saanut pontimensa.
Tätä kirjoitusta varten olen paitsi keskustellut Esa Kirkkopellon kanssa myös lukenut hänen kirjoituksiaan näyttämöstä, ruumiista, ei-inhimillisestä/sen esittämisestä, esitysfilosofiasta ja taiteellisesta tutkimuksesta. Ammennan myös omista kokemuksistani osallistujana Kirkkopellon koollekutsuman Toisissa tiloissa -kollektiivin teoksissa ja Salaisella uudelleenkoulutusleirillä.
Minua kiehtoo ajatus ihmiskeskeisyydestä irti päästämisestä, myötätuntoisesta kääntymisestä toisten lajien puoleen ja teatterista rauhaneleenä.
Taiteilijasta uudeksi ihmiseksi
Kun Suomessa yliopistollista taiteellista tutkimusta oppiaineena lähdettiin synnyttämään vuosituhannen vaihteessa ja kun Teatterikoulussa aineen ensimmäisenä professorina aloitti 2007 Esa Kirkkopelto, tehtiin monella tapaa pioneerityötä. Professori ei toiminut yksin, kaikkea muuta, mutta oli keskeinen toimija, kun Helsingissä määriteltiin käsite taiteellinen tutkimus ja se, miten taiteellista tutkimusta tehdään.
Taiteellista tutkimusta tekee taiteilija, ja siihen on vissi syy:
“Jotta voisi tunnistaa taiteellisia ilmiöitä ja tutkia niitä, pitää niitä kyetä tuottamaan,” muistuttaa Kirkkopelto. “On kyettävä olemaan siinä tekemisen tasolla, olemassa olevien käsitteiden rajalla, siellä missä ajattelu tapahtuu.”
Taideyliopistossa tämä radikaali uusi ajattelu tuotti ajatuksen uudenlaisesta ihmisestä, taiteilija-tutkijasta, jonka koulutus voi tuottaa aivan uudenlaista osaamista ja asiantuntemusta yhteiskunnan käyttöön.
“Tohtorikoulutuksessa lähdimme siitä, että itsekeskeisen taiteilijaidentiteetin sijaan muotoutuu dialogiin kykenevä tekijä, jolla on uudella tavalla problemaattinen suhde työhönsä, taiteeseen. Ja hyvin nämä valmistuneet ovatkin integroituneet eri puolille, erilaisiin tehtäviin,” kertoo Kirkkopelto havainnoistaan.
Koulutuksesta valmistuneilla on valmiudet tuottaa taideperustaista ajattelua ja toimintaa, jota monimutkainen nykymaailma tarvitsee, jalostaa ideoita konkreettisiksi suunnitelmiksi, hakemuksiksi ja hankkeiksi sekä sitouttaa niihin erilaisia ja -tasoisia toimijoita.
Radikaalit rajanylitykset
Esa Kirkkopellon oma tutkimus ja taiteellinen työ suuntautuu näyttämön ja näyttelemisen uudelleen ajatteluun, taiteiden väliseen dialogiin ja taiteellisen tutkimuksen metodologian edelleen kehittämiseen. Teatterin näyttämöajattelu on ihmiskeskeinen. Esittäminen, hahmottuminen, puhe tai pelkkä ruumiin oleminen antaa teatteritilanteessa katsojalle tai osallistujalle rajatun kokemuksen niin kauan kun ajattelu perustuu ihmisfiguurin ääriviivoihin ja ulottuvuuksiin.
“Arkiymmärryksestä käsin vaikuttaa olevan mahdotonta ymmärtää, ettei ihmisen tarvitse näytellä vain ihmisruumista ja että kaiken ihmisen tekemän ei tarvitse olla inhimillistä (human),” sanoo Kirkkopelto, kun ihmettelen, mitä erikoista siinä on, että esitetään mitä oliota tahansa. Rajoittunutta skeptisyyttä Kirkkopellon mukaan osoittaa arvio, ettei kuvitteleva ihminen voisi koskaan päästä ihmisen ulkopuolelle. Tällaiset yritykset ylittää ihmiskehon ja kokemuksen rajat ovat kuin ovatkin radikaaleja.
Kirkkopelto on sitä mieltä, että erilaiset yhteiskunnalliset polarisaatiot kulkevat käsi kädessä kahlitun teatteri-idean kanssa: genreen kuuluminen ja siihen kuulumattomien piirteiden poisrajaaminen. “Voi lähteä siitä, että esimerkiksi esityksessä näytteleminen ja tanssiminen näyttämöllä olisivat tasa-arvoisia.” Voi olla monenlaista, ei vain yhdenlaista.
Lupa ryhtyä sudeksi?
Toisissa tiloissa on vuodesta 2004 toiminut, Kirkkopellon koollekutsumana syntynyt esitystaiteen kollektiivi, jonka yhtenä päämääränä on “lisätä ymmärrystä lajienvälisyydestä ja ihmiskunnan roolista osana ekologista systeemiä”. Olen ollut mukana muuntautumassa ainakin sienirihmaston osaksi, parkkihalliin ajavaksi autoksi ja humanoidiksi, jolla on kaksi päätä. Olen kirjoittanut uutisia siitä, miten kollektiivin teos, Susisafari on tehnyt yöllistä vaellustaan milloin Pietarissa, milloin Kööpenhaminassa tai Århusissa. Tanskassa susilaumaan osallistunut biologi pitää Susisafaria yhtenä mahdollisena keinona lajin suojelussa, kun se auttaa kasvattamaan ymmärrystä ja myötätuntoa muuten vierasta ja pelottavaa kohtaan.
Harjoitteissa, joiksi Toisissa tiloissa näitä metamorfooseja kutsuu, aluksi opitaan tästä “vieraasta” oliosta faktoja pohjaksi sitten seuraavalle kokemukselliselle osalle. Harjoitteet päättyvät aina purkuun, jossa kokemuksia jaetaan ja varmistutaan, että kaikki ovat palanneet tiloista niissä, teoksen tarkoituksen mukaisesti, mahdollisesti käytyään.
Kun kerran pyrkimyksenä on ennalta-annetun (ihmis)ruumiin hylkääminen syrjään hetkeksi ja asettuminen vaikka sitten suden nahkoihin, niin mitä susi siihen sanoisi. Saanko minä ryhtyä sudeksi? Noin vain, millä oikeutuksella, Esa Kirkkopelto?
“Juuri Susisafari taideteoksena oikein huutaa tuekseen tutkimusta. Teos sisältää ontologisen ja epistemologisen väitteen, joka mahdu maailmankuvaamme.” Susilauman jäseneksi ryhtyminen muutaman tunnin ajaksi on siis jotain ihan muuta kuin se, että teatterissa lavalla sonnustaudutaan susipukuun. Susisafari venyttää olemisen ja tiedon rajoja eikä se ole leikin asia, vaan kokemuksellinen jatkumo eliöiden välillä.
Ruotsi-Suomi rauhansiltana
Esa Kirkkopelto on kirjoittanut välisyydestä ja tiloista, joissa on vapaus itsellä ja jossa vapauden antaa myös toisille ja jossa tapahtuu vapaata kanssakäymistä ja yhteiseloa. Hän on myös yhdessä Pauliina Hulkon kanssa antanut vuonna 2017 julistuksen uudesta teatterista, joka tavoittelee uudenlaista Ruotsi-Suomen valtioliittoa. Otollinen tilaisuus tämän hankkeen jatkokehittelemiseen nyt, kun toinen työjalka on tiiviisti Malmön teatteriakatemian kampuksella?
“No, Sveamania-julistus syntyi tilanteeseen, kun Suomi juhli itsenäisyyden sadatta vuottaan, ja samaan aikaan kun talouseliitti ja populistit hallitsevat meitä omilla uhkakuvillaan. Viesti tuntuu olevan, että koko tämä 100 vuotta on ollut yhtä survivalpeliä,” sanoo Kirkkopelto. Teatterilla kaikessa ketteryydessään ja aikaa seuraavana on mahdollisuus toimia “kollektiivis-eettisenä” vastavaikuttajana yhteiskunnassa. Rauhankoneena?
“Totta kai! Sitähän teatteri tekee. Ei enempää tai vähempää, vaan uudenlaisena ihmisenä olemista tässä harjoitellaan.”
TINFO / Sari Havukainen 25.2.2020