15.03.2018

Hanna blogikuva

Kotimaisuus tarkoittaa suurempaa tasa-arvoa


Minna Canthin päivän kynnyksellä valmistuivat tuottamamme tasa-arvotilastot, jotka koskevat vos-puheteattereiden ja Suomen Kansallisteatterin näytäntökauden 2016-17 ohjelmistojen näytelmäkirjailijoiden/käsikirjoittajien, ohjaajien, dramaturgien ja roolien sukupuolijakoa. Tarkastelussa ovat myös muut esitysmuodot, joissa näytelmäkirjailija/käsikirjoittaja on usein työryhmä tai työpari. Onkin kiinnostavaa huomata, miten kollektiivinen tekijyys on yhä yleisempää ja työryhmävetoisten teosten määrä on kasvanut viimeisen viiden vuoden aikana.

Kotimaisista esityksistä (339 kpl) työryhmä tai työpari oli käsikirjoittanut 34 %, kotimaisista teoksista työryhmä tai työpari oli ohjannut 20 %. Työryhmä/työpari -työskentely muuntaa binaariasetelmaa. Kotimaisen ohjelmiston kohdalla näyttää olevan ulkomaista teosta suurempi mahdollisuus, että sen kirjoittaa tai ohjaa nainen. Kotimaisissa teoksissa työryhmä (34 %), naiset (33 %) ja miehet (33 %) ovat tasavahvasti edustettuina näytelmäkirjailijoina ja käsikirjoittajina, samoin naiset ja miehet ohjaavat kotimaisia teoksia yhtä paljon (40 % kummatkin), kollektiiviohjauksia oli 20 %.

Dramaturgit milteipä loistavat poissaolollaan. 66 % ohjelmiston teoksista tehtiin ilman dramaturgia. Roolien jakautumat mies- ja naisrooleihin näyttävät pikkuriikkisen tasaantuneen. On ollut vuosia, jolloin ero miehille ja naisille tarjolla olevien roolien määrässä on ollut jopa 10 % miesten hyväksi (55 %), nyt ero on 6 %.

Mutta vielä ei ole aihetta henkseleiden paukutteluun. Miltä näyttää teattereiden sisällä segmentoituminen, naisten ja miesten sijoittuminen hierarkkisesti eri asemiin? Onko suurten vos-puheteattereiden johdossa mitä suuremmalla todennäköisyydellä mies ja lastenteattereiden, nukketeattereiden ja tanssiteattereiden johdossa nainen? Ja suuren näyttämön teoksen ohjaa todennäköisimmin mies, lastenesityksen todennäköisimmin nainen? Rakenteellisen tason tasa-arvotyötä riittää.

Olemme myös puhuneet sukupuolittuneista ammattinimikkeistä. Rukattavaa riittää.
 

Ei copy paste -kamaa

Dramaturgian koulutusohjelman 50-vuotisjuhlaviikko oli ihan muuta kuin juhlaa juhlan vuoksi. Seminaareja ja työpajoja, joita tulee ilmeisesti mahdolliseksi kuunnella jälkikäteenkin YouTuben kautta. Juha Siltasen (etäläsnäolevana) Outi Nyytäjä -luennon luki Elisa Salo. Toivottavasti sen saa pian jakoon. Sen monikerroksisen kuljetuksen haluaisi luettavakseen. Kielen ja mielen taikuri Siltanen asialla. Yhden kirjoittajasukupolven ja yksilön dramaturgisen ajattelun eetos oli siinä.

Dramaturgian opiskelijoiden kirjoittamien näytelmien kaivattu antologia Eka kerta – Näytelmäantologia osa I (toim. Tuomas Timonen) on ilmestynyt. Toinen osa on luvassa tämän vuoden lopulla.

Tuomas Timonen kirjoittaa teoksen johdannossa siitä, miten näytelmän kirjoittajan on kirjoittaessaan ratkaistava, ”kuinka ja millainen teatteri tällä kertaa pystytetään”, jotta välttää sortumisen ”sokeasti toistamiseen”, ”niin sanottuun kirjoittamiseen” tai ”ulkokohtaisen muodon imitoimiseen”.  Timosen mielestä hyvää teatteria syntyy silloin, kun ”näytelmä ei noin vain solahda tuntemamme teatterin koneistoon; kun sitä ei voi noin vain copy-pasteta teatterilavalle.”

Juho Keräsen Eka kerta pienoisnäytelmä, Renja Louhivuoren Suo, Marie Kajavan Nälkä, Otto Sandqvistin Celeste ja Laura Valkaman Miten kävi ja terveisiä vastaavat Timosen sanoihin. Jokainen teos on ihan omanlaisensa, sellainen kielen materiaalinen luomus, jonka avoimuus vaatii aikaa ja tilaa.

Luin viikonlopun aikana näitä näytelmiä, joista liki kaikki olin nähnyt myös esityksinä ja vain osan olin lukenut. Käytän partitiivia näitä näytelmiä, koska lukemisen prosessini vaeltaa vielä. Olen vasta tunnusteluasteella. Tässä on kyse aistimellisesta maailmasuhteesta, jota kukin teos huutaa minua solmimaan kanssaan.  

Kenenkään ei pidä hirttäytyä ennalta kahlittuihin odotuksiin näytelmän näköisyydestä, siitä, millaiset ovat näytelmän ”henkilöt”, mistä näytelmä ”kertoo”, millaista on ”dialogi”, millainen on ”tilanne”. Ajattelen mykkyyttä, ajattelen sitä, mitä jää väliin, ajattelen maailmassa olemisen tapoja. Ajattelen vinoa. Ajattelen yksinäisyyttä. Tapailuasteella siis! Onnea ja kiitos!

Lasipurkkiin vangitut ampiaiset

Olen menossa Dipoliin paneelikeskusteluun pohtimaan sitä, millaisena näen taiteellisen työn ja sen edellytykset, työelämän muutoksen, moniosaamisen ja työelämän asettamat vaatimukset koulutukselle. Hiki nousee tukkaan. Olemme tehneet TINFOssa näyttelijöiden työllistymisselvityksiä, ja parhaillaan työn alla on tutkimus näyttelijöiksi opiskelevien tulevaisuusodotuksista. Eväikseni paneeliin otan myös TINFO-hallituksessa käydyt pitkät pohdinnat esittävien taiteiden koulutuksesta. Mutta silti. Ajattelen lasipurkkiin vangittuja ampiaisia. 
 

Huutokaupassa

Totem-teatterin Tulppaanikupla on mainio osallistava peliesitys. Se esityksellistää ja toiminnallistaa nykytalousmenon perusjärjestelmiä lapsille. Meidät viedään 1600-luvun Amsterdamiin tulppaanihuutokauppaan myymään. Haa, ja mitä tapahtuukaan. Meistä sukeutuu viekkaita myyjiä ja omistamiskiimaisia huutajia. Ollaan osake-ja johdannaiskaupan ytimessä. Ja huutaja saa karvaasti kokea, mitä tarkoittaa, kun rahan arvo on vain sopimus. Tulppaaninostotodistus voikin olla tyhjän arvoinen, jos sitä ei kukaan lopulta osta. 

Osta halvalla, myy kalliilla, neuvoi Paavo Haavikko. Osta ennen kuin kuuluu poks. Ilmapallon avulla meille havainnollistetaan, miten voi käydä. Ei humanisteille. Huonosti tässä käy. 

Tulppaanikuplassa meistä katsojista tehdään myös tuomareita: mikä on oikein ja kuka joutuu vankilaan. Missä moraali?
 

Aiemmin ilmestyneet Hanna Helavuoren Merkinnät työpäiväkirjasta