Mahdottomia keskusteluja 

 

 

Monika Isakstuen: Tykkään yleensä mainita, että näytelmä on ensimmäinen kirjoittamani. En ollut työskennellyt näyttelijöiden kanssa aiemmin ja nyt minun piti opetella kirjoittamaan näyttämölle. En edes pitänyt teatterista. Nyt kun olen kirjoittanut seitsemän näytelmää, olen edelleen tyytyväinen tähän ensimmäiseeni. Olen ylpeä siitä. Oli huumaava tunne sitä kirjoittaessa enkä ole sen jälkeen oikein voinut tuntea sitä samaa. Kirjoittaa ilman kokemusta teatterista, olla vapaa tavalla, jota en sittemmin ole tuntenut. Aivan jotain erityistä. 

 

 

MI: Kirjoittaminen ei koskaan ole ollut minulle visuaalista. Se on enemmän lämpötilan tai äänen aistimista. Tässä näytelmässä aloitan aika rauhallisesti, mutta sitten jännite kasvaa. Lukija vähitellen tajuaa, että niin Äidin ja Pojan kuin Isän ja Tyttären välillä on jokin ristiriita. 

 

Aloitin ensimmäisestä osasta, Minä ja Poikani. Työskentelin samalla kahden näyttelijän ja suosikkidramaturgini kanssa, joka edelleen lukee kaiken, minkä kirjoitan. Näyttelijät lukivat tekstin minulle ääneen. En ollut kokenut aiemmin mitään sen kaltaista. Dramaturgi sanoi minulle: “Okei, sinulla on ensimmäinen osa, nyt sinun täytyy kirjoittaa toinen.” “Selvä, ajattelin, minulla on Äiti ja Poika. Mitä, jos kokeilen Isää ja Tytärtä.” Näyttelijöiden ääneen luku vaikutti minuun niin paljon, että kirjoitin toisen osan sen kokemuksen tuomassa flowtilassa, kirjaimellisesti viikossa. Näyttelijöiden äänet olivat koko ajan päässäni. Toisen osan kirjoittamisen helppous vähän hävetti minua, olinhan työskennellyt niin kovasti sen ensimmäisen eteen. 

 

 

 

MI: Nyt kun kysyt, tajuan, että monissa romaaneissani on kyse äitien ja tytärten välisistä suhteista. Jotkin myöhemmät näytelmäni myös käsittelevät tätä aihetta. 

 

Minulla on poika ja kaksi tytärtä, ja käsitin jo varhain, että toimin erilailla poikani kanssa. Toisinaan minulla on erilaisia odotuksia häntä kohtaan, tunnen häntä kohtaan erilailla, ajattelen hänestä eri tavalla kuin tyttäristäni. Kysynkin itseltäni: miksi minulla on taipumus pelätä sitä, millainen hänestä tulee? Miksi pelkään sitä, että hän menettää malttinsa? Kertooko hänen vihaisuutensa jotain siitä, millainen hänestä tulee kahdenkymmenen vuoden päästä. 

 

Aloitan aina omista ajatuksistani, tunteistani ja kokemuksestani – puhallan ne ulos ja koitan sitten paikantaa kaiken tämän pelon ja kaikki ennusmerkit, jotka kertovat, että tämän pienen lapsen sisässä on jo kasvamassa mies. Oli hyvin kiehtovaa kirjoittaa tästä. 

 

Tämä kokemukseni uloskirjoitettuna oli aluksi viisikymmentä sivua tekstiä. Se oli raakamateriaali, jota halusin työstää erilaisiin muotoihin. Ensin tuli romaani vuonna 2018, ja sitten tämä näytelmä. 

 

Vaikken tuntenutkaan kovin paljon teatteria, tietoisuus siitä, etten itse tule esittämään tätä tekstiä näyttämöllä, antoi turvallisuudentunteen. Romaania kirjoittaessani olen kiinni omassa tekstissäni, kun taas teatterille kirjoittaessani olen vapaa tietäen, etten minä tule olemaan siinä keskiössä. Näytelmäkirjailija on näkymättömämpi kuin romaanin kirjoittaja. Tämä suo minulle mahdollisuuden kirjoittaa laajemmin. Ja kyllä, pystyn päästämään ulos kaiken, ja sitä todella rakastan. 

 

 

 

MI: Kirjoitan paljon perheestä ja suhteista läheisimpiin. Kun tekstiäni Se på meg når jeg snakker til deg (Katso minuun kun puhun sinulle) on esitetty Norjassa, olen huomannut aina muutaman katsojan lähtevän kesken esityksen. En tiedä, mikä tarkalleen heihin vaikuttaa, mutta olen huomannut että näytelmäni voivat tuntua kivuliaina ja provokatiivisilta. Kaikista herkimmät ja kipeimmät perheiden sisäiset aiheet nousevat esiin. Yksi asia on vanhemman ja lapsen suhde, mutta myös kysymys sukupuoli-identiteetistä ja erilaiset seksuaalisuuteen liittyvät tabut. Luin amerikkalaisesta tutkimuksesta, että naiset voivat saada orgasmin vauvan imettämisestä. Vaikkei tämä olekaan tapahtunut minulle, tiedetään äidin ja lapsen suhteesta monenlaista, josta haluamme mieluummin vaieta. 

 

Näytelmäni ensimmäisessä osassa käytin paljon omia ajatuksiani äitinä, kun taas toisessa osassa hyödynsin kokemustani tyttärenä olosta. Isäni kuoli ollessaan vaelluksella. Hän oli vain 51 vuotias. Mietin, kuka oli tämä henkilö, jota en koskaan saanut tuntea. Tulemmeko koskaan tuntemaan vanhempiamme? Parhaassakin tapauksessa he vain ovat olemassa… Opimme heiltä niin paljon, tunteista, rakkaudesta, ja siitä, millaisia meistä tulee myöhemmin ihmissuhteissamme, ja tällä kaikella on vaikutusta vanhemmuuteemme. Kirjoittaessani näytelmää, en aikonut sanoa tästä asiasta mitään. Mutta nyt tajuan, mistä on kyse, miten vanhemmat vaikuttavat lapsiensa elämään. Kirjoitan myös siitä voimasta, jolla aikuinen saa oman lapsensa tuntemaan häpeämään. Pelkosi voi olla lapsellesi vankila. 

 

Luulen, että tämän vuoksi minulle on niin tärkeätä, että roolit on käännetty ja että samat näyttelijät näyttelevät kummassakin osassa. Näin Ranskassa esityksen neljällä näyttelijällä, eikä se sopinut ideaani. 

 

Palatakseni takaisin ensimmäiseen kysymykseesi rakenteesta, mietin, että näytelmän rakenne on ylösalaisin käännetty peili. 

 

 

 

MI: Jos minun pitäisi kuvailla omaa kirjoittamistani, sanoisin, että minulla on pakkomielle mahdottomia keskusteluja kohtaan. 

 

Siitä huolimatta, ettei näytelmän toinen osa ole omasta isästäni, pystyin silti kaivautumaan minua todella kiinnostaviin kysymyksiin ja niihin, joita en koskaan olisi kysynyt isältäni hänen eläessään. Samoin äidin ja pojan kohdalla näytelmässä. Et koskaan voisi puhua pojallesi niin kuin näytelmässä.  

 

Teen paljon töitä tavoittaakseni sen tason, jossa kaikkea on mahdollista sanoa. Minun täytyy tasapainoilla arkipäiväisen toiminnan ja mahdottoman monimutkaisten tilanteiden välillä. Näytelmissäni henkilöt tekevät kaikkea tavallista, syövät, pesevät hampaitaan, käyvät nukkumaan. Nämä samat ihmiset ovat ne, jotka käyvät mahdottomia keskusteluja. Se on kuin siivoaisi. Kaikki vain kaadetaan ulos. Paska iskeytyy tuulettimeen ja sitä rataa. Minun kaivettava pohjamutia myöten nähdäkseni mitä siellä on. Ja lopulta… onnellista loppua ei koskaan ole. Mutta kenties näytelmäni henkilöt löytävät hetkeksi rauhan saatuaan sanotuksi asioita ääneen. He koittavat niin kovasti oppia tuntemaan toisiaan, ymmärtää miten ihmisten väliset suhteet toimivat. Heidän on mahdollista oppia ymmärtämään itseään ja sitä, miksi reagoivat niin kuin reagoivat. 

 

 

 

---

 

 

Näytelmä Se på meg når jeg snakker til deg tulee Jyväskylän kaupunginteatterin ohjelmistoon syksyllä 2025. Teatteri sai teoksen suomentamiseen ja esitystuotantoa varten Suomen Kulttuurirahaston myöntämän Maailma näyttämölle -apurahan.

Lue lisää Maailma näyttämölle -hankkeesta