11.12.2023
Pelko ja nauru
Birutė Kapustinskaitė puhuu näytelmästään Terapijos (engl. Therapies), joka on syntynyt hänen syöpää sairastaneen äitinsä kokemuksista. Näytelmän kuusi, toisilleen entuudestaan vierasta naista jakaa paitsi sama sairaalahuoneen myös pelon vakavan sairauden edessä. Sattumalta syntynyt yhteinen tila täyttyy naisten puheesta ja naurusta, erilaisista elämänkohtaloista. Kirjailija Birutė Kapustinskaitė sanoo Alexandra Dunajevan haastattelussa haluavansa nähdä näytelmässään sairauden sijaan elämää.
Alexandra Dunajeva: Näytelmän henkilöt ovat kuusi syöpähoitoja sairaalassa saavaa naista. Teoksesi arvosteluissa on sanottu, että teoksen pohjana ovat kokemuksesi sairaalasta, jossa olit äitisi tukena hoitojen aikana. Pitääkö tämä paikkansa? Miten näytelmän työstäminen tapahtui?
Birutė Kapustinskaitė: Kyllä, näin se meni. Kävin siellä puolen vuoden ajan äitini kanssa hänen saadessaan kemoterapiaa. Tämä tapahtui aina kolmen viikon välein, ja hoitojen takia hänen piti viettää sairaalassa kolme päivää.
Osastolla oli kuusi petiä, ja kohtasimme siellä toisinaan samoja, tuttuja naisia aiemmilta kerroilta. Kuusi eri-ikäistä naista, joilla oli aivan toisistaan poikkeavat elämänkokemukset ja tavat, joutui viettämään hoitojakson päivät samassa huoneessa. Löysimme äitini kanssa itsemme porukasta, jossa naurettiin paljon. Kaikesta juteltiin, erilaisista vaikeuksista, joita itsekukin on kohdannut, luonteenpiirteiden eroavaisuuksista, absurdeista sattumuksista jonkun kotona, mutta myös sairastamiseen liittyvistä peloista.
Naisilla ei ollut vaihtoehtoja, hoitojen aikana heidän paikkansa oli tällä vuodeosastolla näiden toisten ihmisten kanssa. Erilaisuutta oli vain siedettävä. Jossain vaiheessa sanoin äidilleni: ”Tämä sairaalahuone olisi täydellinen ympäristö näytelmän tapahtumille. Aion jonain päivänä kirjoittaa näytelmän tästä.” Äitini siihen: ”No, mutta älä vielä ala kirjoittaa. Ja jos kirjoitat, tee siihen onnellinen loppu.” Ja niin minä sitten tein. Mielestäni näytelmällä on onnellinen loppu.
Äitini ei selvinnyt, hän menehtyi. Aloin kirjoittaa muutaman vuoden hänen kuolemansa jälkeen, meni jonkin aikaa, että pystyin edes ajattelemaan syöpää. Olin liian hauraassa ja tunteellisessa tilassa.
Näytelmän ensimmäisestä luonnoksesta tuli hyvin sentimentaalinen. Keskityin lisäämään siihen huumoria toisella kirjoituskierroksella. Tajusin, että raskaista asioista puhuessa sitä raskautta ei tarvitse alleviivata. Täytyy löytää keino nauraa yhdessä yleisön kanssa, hellittää vähän, jotta yhteys muodostuisi. Juuri kuten äitini kanssa teimme: tulimme toimeen hänen sairautensa kanssa ottamalla avuksi herkkyyden ja huumorin.
AD: Näytelmäsi pohjalta tehty esitys herätti innostunutta vastakaikua. Mikä mielestäsi on tämän menestyksen salaisuus? Minun teoriani mukaan onnistuit tuomaan keskusteluun jotain sellaista, jolle ei aiemmin ole ollut sanoja. On jo sinällään hankala puhua läheistensä kanssa heidän sairauksistaan, mutta on vielä eri asia nostaa aihe julkiseen keskusteluun.
BK: En halunnut kenenkään säälivän näytelmäni naisia. Halusin, että heidät nähtäisiin elävinä olentoina, joilla on elämässään suuri vastoinkäyminen, jonka kanssa he taistelevat. Minusta on olennaista nähdä näytelmässä elämää, ei sairautta.
Mielestäni yhteiskunnassamme ei olla vielä sinut syövästä puhumisen kanssa. Usein näkee ihmisten kieltävän kaiken ikään kuin se ratkaisi asian tai sitten syöpäpotilaalle saatetaan puhua siihen sävyyn, että he olisivat kuolemassa heti parin päivän päästä. Diagnoosi ei tarkoita, että potilas kuolisi ketään muuta aiemmin. Uskon, että olemme tässä suhteessa tasavertaisia. Kukaan ei tarkalleen tiedä, mitä tuleman pitää ja milloin. Etenkään nykyään kun hoidot kehittyneet, ja monissa tapauksissa sairaus on hoidettavissa.
Suurin palkinto minulle näytelmäkirjailijana on sellainen palaute, jossa ihmiset kertovat esityksestä kotiin palattuaan keskustelleensa läheistensä kanssa näytelmän aiheista myöhään yöhön. Jotkut ovat sanoneet pelänneensä tätä haastavaa aihetta, mutta lopulta olivat kokeneet helpotuksen. Tämä onkin tavoitteeni, masentamisen sijaan inspiroida ihmisiä.
Meidän pitää oppia puhumaan syövästä tai mistä tahansa muusta sairaudesta. Näytelmää varten tutkin tilastoja, joiden mukaan maailman ihmisistä joka neljäs joutuu tekemisiin syövän kanssa. Tämä on siis aihe, jota ei voi välttää.
AD: Me puhumme tässä syövästä, mutta itse asiassa sairauden kulkua ei näytelmässä kuvata. Sen sijaan kiinnitin huomiota siihen, miten eri tavoin nämä näytelmän naiset kokevat tilanteensa elämän ja kuoleman välissä ja reagoivat siihen.
BK: Teatterihistoriassamme on eräänlainen aukko, sillä ihan näihin päiviin saakka niin usein naishahmojen osa on olla jossain taustalla. Jopa päähenkilöinä naiset ovat mieshahmon varjossa. Halusin tuoda naisnäyttelijät ja naishahmot valokeilaan tavalla, jonka me kaikki ansaitsemme. Päätin kirjoittaa vain naishahmoja, ja rooleja, jotka olisivat keskenään yhtä tärkeitä. Tilastojen mukaan, näin ainakin Liettuassa, naiset käyvät miehiä useammin teatterissa, jossa he yleensä joutuvat katsomaan miessankareiden tarinoita. Minä taas halusin, että naiset näkisivät näyttämöllä itsensä, ystävättärensä, sisarensa tai äitinsä.
AD: Katsoin Instagram-profiilistasi, että harrastat retkeilyä vuoristossa ja olet käynyt monissa kauniissa paikoissa eri puolilla maailmaa. Näytelmäsi lopussa yksi sen hahmoista, Sonata, kuolee, jolloin toinen pitää monologin ja vertaa siinä kuolemaa vuoren huipulle kiipeämiseen. Tavallisesti kiipeily vahvistaa elämänhalua ja auttaa kohtaamaan vaikeuksia. Nyt kohdattavana oli kuolema. Mistä tällainen vuorimetafora tuli?
BK: Kyllä, todellakin, tykkään käydä vuorilla kavereideni kanssa lomailemassa. Sen sijaan äitini harrasti vuorikiipeilyä tosiaan. Näytelmäni on omistettu hänen muistolleen, ja tiesin, että minun pitää siinä jossain kohtaa käsitellä vuoria.
Äitini toimi ryhmänjohtajana, joka vei muita vuoristoon. Hänellä oli paljon ystäviä näistä kiipeilijäpiireistä. Kun äitini oli nuori, Liettua oli osa Neuvostoliittoa, jolloin liikkuminen oli rajoitettua. Siinä tilanteessa vuoret tarjosivat mahdollisuuden laajentaa omia rajojaan, myös maantieteellisessä mielessä.
Kasvoin huikaisevien vuoristotarinoiden ympäröimänä. Äitini ja monet muut kiipeilijät kertoivat minulle kokemuksistaan, joiden mukaan kiipeily kartuttaa elämänviisautta ja opettaa pelkojen sekä oman heikkouden ylittämistä, antaa ainutlaatuista rauhaa ja tyyneyttä. Näitä oppimiaan taitoja äitini käytti taistelussaan syöpää vastaan. Luulen hänen tienneen, ettei pystyisi voittamaan sairautta, silti hän pysyi keskittyneenä ja rauhallisena. Tämä hänen vahvuutensa auttoi elämään siinä tilanteessa päivä kerrallaan.
Valmistautuminen on vuorikiipeilyssä kaikki kaikessa: ruoka, kuljetukset, varusteet, vaatteet, kaikki viralliset asiapaperit ja todistukset, kartat ja niin edelleen. Kaiken pitää olla täsmällistä. Silloin pystyt nauttimaan ja myös ratkomaan reitillä vastaan tulevat hankaluudet. Etukäteen tehtävät käytännönjärjestelyt ovat kriittisen tärkeitä. Näen monia yhtymäkohtia vuoriston ja sairauden välillä.
Kun hän sai diagnoosin, olin vain 22-vuotias. Ensimmäisenä, kuultuaan, ettei hänellä olisi enempää kuin pari vuotta elinaikaa jäljellä, äitini istutti minut tietokoneelle ja näytti miten välttämättömät kulut kuten sähkölasku maksetaan. Tämä oli mielestäni juuri sitä hänen elämänviisauttaan.
AD: Näytelmän eräässä kohtauksessa yksi naisista kertoo aviomiehestään, joka oli ”tullut ulos kaapista”. Puhuessaan tästä asiasta, hän välttää käyttämästä sanaa ”homo”, ja kaikki muutkin naiset tuntuvat häpeilevän sen ääneensanomista. Sana roikkuu ilmassa, siitä vaietaan, samaan tapaan kuin syövästä ei vain puhuta. Minulle, joka olen kotoisin Venäjältä, tämän sanan välttäminen voi olla ymmärrettävää, mutta Suomen kontekstissa ei välttämättä. Kertoisitko tästä lisää?
BK: Lyhyesti sanottuna, tämä kohta kuvaa nykyistä tilannetta Liettuassa, jossa homofobiset asenteet ovat yhä valitettavasti vahvoilla, kuten monissa entisissä itäblokin maissa. Sanalle ”homo” naureskelu on arkipäiväistä siinä taustassa, jossa kasvoin. Kuilu eri sukupolvien välillä Liettuassa on syvä. On huomattavan yleistä, että vanhempi polvi pitää ”perinteistä perhemallia” sinä ainoana hyväksyttävänä. Näytelmän ohjaaja voi kuitenkin helposti tehdä muutoksia tekstiin, sovittaa sitä omaan kontekstiinsa. En halua, että näytelmääni esitetään antropologisena hahmotelmana.
AD: Annat teatteriohjaajalle paljon vapauksia tulkita näytelmääsi. Kirjoitat parenteesissa esimerkiksi: ”Ympäristö voi olla viitteellinen, joko sairaalamainen tai jotain, joka ei ollenkaan viittaa sairaalaan.” Nyt sanot, että sallit jopa muutokset itse tekstiin.
BK: Saksantaja ehdotti näytelmän hahmojen ja esimerkiksi kadunnimien säilyttämistä liettuankielisinä. Minusta päinvastoin tulisi löytää saksankieliset vastineet nimille, jotta näytelmän lukija ja esityksen katsoja pystyisi paremmin samastumaan siihen. Näytelmässä on toki yleismaailmallisia teemoja, mutta myös pienet yksityiskohdat ratkaisevat.
Mitä tilaan tulee, lisäsin tuon huomion ensimmäisten näyttämökokeilujen jälkeen. Esityksen tekijäryhmä ja minä olimme koittaneet eräänlaista sairaalalavastusta, jossa kaikki pantiin samaan, vähän laajennettuun sairaalasänkyyn. Mutta ei se toiminut yhtään. Lopulta meillä oli näyttämöllä vain kuusi tuolia ja joitain viitteitä sairaalaan, esimerkiksi huonekasvi, sellainen, jonka näkee aina hoitolaitosten käytävillä, ja tippateline. Näin saatoimme keskittyä ihmisiin, heidän välisiin suhteisiin ja heidän elämäntarinoihinsa.
Kerran näin näytelmäni opiskelijatuotantona. Siinä oli se sairaala, näkyvät haavat naisten ihossa, kaikki se sellainen, jota en olisi halunnut nähdä. Esityksen tekijät olivat hakeneet lavastuksella, musiikilla ja näyttelemisellä jotain sellaista, jolla herättää yleisössä sääliä näitä naisia kohtaan. Minusta se oli hirveää. Sairaalassa kohtaamani naiset olivat kyllä tietenkin hauraita. Useimpien kohdalla sairauden ennuste oli huono, tilanne raskas. Silti heistä kukaan ei hakenut muiden sääliä. He olivat taistelijoita ja elämää rakastavia ja nauravaisia naisia. He jatkoivat ihmisenä olemista.
Alexandra Dunajaeva haastatteli Birutė Kapustinskaitėa videopuhelussa joulukuun alussa 2023.
Haastattelun toimitus ja suomennos: TINFO
Valokuva: Monika Penkute
Näytelmän esittely Maailma näyttämölle -hankkeen tietokannassa:
Maailma näyttämölle -aiheesta myös: