15.02.2018

Hanna blogikuva

Pitääkö olla huolissaan teatterinsikiöistä?

Vos-teattereiden, Suomen Kansallisteatterin ja Suomen Kansallisoopperan ohjelmistotilastot näytäntökaudelta 2016-2017  ovat valmistuneet. Rahoituslain ulkopuolisen kentän ohjelmistotilastot valmistuvat myöhemmin.

Ensiksi business as usual. Kotimaista katsotaan: kotimaisiin puhenäytelmiin, musiikkiteatteriin, tanssiteoksiin, lasten- ja nuortennäytelmäteoksiin ja nukketeatteriin sekä muihin esitysmuotoihin katsojat ostivat lähes 1 165 000 lippua. Suomalaiset katsovat kotimaista: 63 % on korkea kotimaisuusaste.

Siinä missä kotimainen on likipitäen koko 2000-luvun lisännyt suosiotaan, tuntuu ulkomainen ohjelmisto olevan – jos ei nyt henkitoreissaan – mutta melkoisen huonossa hapessa. Näytäntökaudella 2016-2017 ulkomaisiin teoksiin myytiin lippuja yli 80 000 edelliskautta vähemmän. Kaiken kaikkiaan vos-puheteattereissa, Kansallisteatterissa myytiin lippuja reilu 35 000 vähemmän kuin edellisvuonna, yhteensä 1 862 604 lippua. Näytäntökausina 2011-2012 ja 2012-2013 oltiin vielä yli kahdessa miljoonassa. On kuitenkin muistettava, että Helsingin Kaupunginteatteri oli vielä hajasijoitettuna ja remontissa ja Svenska Teaternissa koettiin melkoista yleisökatoa.

Mutta sitten. Kotimaisen draaman kantaesitysten luettelo herättää mietteitä. Pitääkö olla huolissaan? Helena Anttonen, Joakim Groth, Antti Hietala, Juha Jokela, Marko Järvikallas, E.L. Karhu, Pirkko Kurikka, Pasi Lampela, Seppo Parkkinen, Sirkku Peltola, Paula Salminen, Milja Sarkola, Elina Snicker, Veera Tyhtilä, Pirjo-Riitta Tähti, Liisa Urpelainen (ja anteeksi, jos joku kirjailija jäi listasta pois). Aika lyhyt on tekijälista. Pidempi siitä tulee, kun mukaan otetaan kaikki ne muut, jotka tekstejä kirjoittavat, esimerkiksi näyttelijät ja ohjaajat.

Kuka yrmii ja ketä tai mitä? Kaihtavatko vos-teatterit Teatterikorkeakoulusta valmistuneita nuoria dramaturgeja ja uusia muotoja? Eivätkö Teatterikorkeakoulusta valmistuneet tarjoa tekstejään vos-teattereille vai jäävätkö ne mappiin öö? Eikö teksteille löydy kunnon ohjaajia? Vierastavatko nuoret dramaturgit draamalähtöisyyttä, draamateatteria? Ja mitä tekevät katsojat? Tällä menolla yleisöstä on vaarassa tulla entistä turvallisuushakuisempaa. Onko tässä kyse monensuuntaisesta kohtaanto-ongelmasta ja mitä sille voisi tehdä?

On uskallettava kysyä, ovatko korkeat kotimaisten kantaesitysten lukumäärät yksinomaan ylpeydenaihe? Onko rahoituskriteerien (kotimaiset kantaesitykset) täyttämisen metsästyksessä menty liiallisuuksiin? Teattereiden ohjelmistot tulisi ottaa laadullisen suurennuslasin ja analyyttiseen tarkasteluun!

Kotimaisen uuden näytelmän elinkaaret ovat lyhyitä, viimeisellä kymmenvuotiskaudella kantaesitetyistä teoksista valtaosa nähtiin vain kerran. Lisäksi on suuri joukko nykytekstejä, joita ei ole esitetty ammattiteattereissa lainkaan. Kirjoitetut, mutta esittämättömät tekstit jäävät teatterinsikiöiksi, joiden ei anneta elää.

Seuraavaksi valmistuvat tilastot rahoituslain ulkopuolisen kentän ohjelmistoista, ja sitten tulemme ulos tilastokaapista katsomaan kokonaisuutta.

Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden etiikasta 

Miten toimii ”hyvä” taide- ja kulttuurivaltio, taide- ja kulttuurirahoittaja, taiteilijoita kouluttavat yliopistot, miten toimivat teatterit ja erilaiset tuotantoyhteisöt, miten toimii ”hyvä” taiteilija? Mikäli Suomi haluaa olla ”hyvä” taide- ja kulttuurimaa (mitä tarkoittaa menestyvä, mitä tarkoittaa houkutteleva), tarvitaan eettistä keskustelua siitä, millaista taiteilija-, taide- ja kulttuuripolitiikkaa meillä pitäisi harjoittaa, minkälaisena näyttäytyy taiteen ja kulttuurin ”hyvä” ja millaisia taiteen ja kulttuurin vaikuttavuusnäkökulmia politiikassa näkyy. Mikä siis on taiteilijan, taiteen ja kulttuurin eettinen ”hyvä” ja vaikuttavuus?

Yllä oleva on kiteytystä Helsingin yliopiston venäjän kielen ja kirjallisuuden professori Arto Mustajoen artikkelista. Mustajoen viisaanperusteltu Tieteessä tapahtuu -julkaisussa ilmestynyt artikkeli tutkimuksen yhteiskunnallisen vaikuttavuuden etiikasta (seuraus-, hyöty- ja hyve-etiikka) on ohittamatonta luettavaa taide- ja kulttuuriyhteisölle, koko kentälle, jokaiselle taiteilija-, taide- ja kulttuuripoliitikolle, virkamiehille! Ja must myös yksittäiselle taiteilijalle!

Ajankohtaiseksi ja syväajankohtaiseksi Mustajoen pohdinnat tekee kulttuurin rahoitusuudistus, mutta ennen kaikkea koko markkinatalouden oppien hallitsema yhteiskunnallinen keskustelu, jossa hyöty ja vaikuttavuus ymmärretään vain taloudellisena. Arto Mustajoki taustoittaa mitattavuuden ongelmia ja nostaa esiin esim. Isossa-Britanniassa tehtyä tutkimuksen arviointia, joka toteutetaan vertaisarviointina. Artikkelissa tehdään näkyväksi vaikuttamisen reittejä ja viiteryhmiä, tutkijan ympärillä olevasta lähipiiristä yhteiskuntaan.

”Tiedeyhteisö tulee kokonaisuudessaan nähdä yhteiskunnallisen vaikuttamisen tärkeänä asianosaisena”, toteaa Mustajoki. Sama päätee taideyhteisöön! Voisimme vastaavalla tavalla kuvata taiteilijaa, taideyhteisöä, yleisöä ja yhteiskuntaa.

Arto Mustajoki pohtii tutkijan oikeuksia ja velvollisuuksia, tekemistä tai tekemättä jättämistä seurauseettisestä näkökulmasta. Mustajoen ajatuskulkua soveltamalla, voimme seurauseettisesti pohtia taide- ja kulttuuripoliittisia mahdollisia ratkaisuja: mitä tapahtuu, jos Taiteen edistämiskeskuksen jakamia apurahoja lisätään, miten käy, jos kulttuurirahoitusuudista viedään lävitse ilman lisärahoitusta… Voimme myös pohtia valorisaatiota, eli miten taideteos/esitys/taideteko/taidelaitosten toiminta saa merkityksensä yhteiskunnassa. Voisimme haastaa itsemme pohtimaan oman kenttämme valorisaatiota mikro- ja makrotasolla.

Mustajoki tuo esiin erilaisia vaikuttamisen muotoja (tuotanto-, tutkimus- yhteiskunnallinen vaikuttavuus, ihmisten maailmankuvaa täydentävä tutkimustieto), niiden aikajännettä ja mitattavuutta. Voisimme ryhtyä periaate-eettiseen pohdintaan. Kuva hyvin toimivasta taide- ja kulttuurivaltiosta ja taiderahoittajasta, yliopistosta tai ”hyvästä taiteilijasta” avautuu juuri hyve-etiikan kautta. Hyve-etiikan näkökulmasta Mustajoki kyseenalaistaa tutkijan ja opettajan mallin. Mustajoki kehottaa ulottamaan hyve-eettisen tarkastelun myös organisaatioihin ja valtioon. Dialogia eri näkemyserojen välillä voidaan jäsentää etiikan kautta.

Mustajoki pitää yksipuolisena sellaista näkökulmaa, jossa ”vaikutukset nähdään yksipuolisesti elinkeinoelämän näkökulmasta tai puhutaan suppeasti vain vientiteollisuudesta ja siinäkin vain teknologiaviennistä. Tutkimuksen suuntaaminen tarkkaa määritellyille painopistealoille voi tuntua tarkoituksenmukaiselta ja se voi johtaakin positiivisiin seurauksiin kyseisillä aloilla, mutta kokonaisuudessaan vaikutus voi olla yhteiskunnan kannalta kyseenalainen”.

Alumnikeskustelun jälkimietteitä ulkokehältä 

En päässyt Teatterikorkeakoulun Alumnien järjestämään keskustelutilaisuuteen kulttuurin rahoitusuudistuksesta, mutta viestit eri osallistuneilta kertoivat laajasta yksimielisyydestä ainakin kahden asian suhteen: kulttuurin rahoitusjärjestelmään tarvittiin/tarvitaan kipeästi korjausta tilanteessa, jossa aikoinaan luotu, jo alun perinkin betonoiduksi arvosteltu järjestelmä vastaa huonosti esittävien taiteiden kentän moninaisuutta ja uusia tuotantotapoja. Ja Sitran fasilitoimaa osallistavaa prosessia pidettiin hyvänä. Lopputulema on sitten eri asia.

Tampereen yliopiston Nätyn yliopistolehtori (liike ja tanssi) Samuli Nordbergin keskustelussa esille tuomia näkökulmia haluan tarkastella vähän enemmän. Tähän sysäävät juuri nyt Mustajoen eettiset vaikuttavuuden näkökulmat ja aktiivimalli 1:n ja 2:n ympärillä käytävä keskustelu. Nordbergin näkökannat liittyvät kysymykseen Taideyliopiston tulevaisuuden koulutuspaikoista ja taiteen rahoituksen tasosta, sopeutumisesta vai sopeutumattomuudesta nykyrahoituksen raameihin.

Samuli Nordbergin mielestä taiteen kentällä oleva työttömyys ja pätkätyöläisyys ei ole seurausta taiteilijoiden ylikoulutuksesta vaan pullonkaula on rahoituksellinen ja rakenteellinen. ”Tulevaisuuden kasvuala (trendikästä taloustermiä käyttääkseni) kulttuuri on kaikilla osa-alueilla osoittanut kykynsä sopeutua ja versoa mitä mahdottomimmissakin olosuhteissa. Päinvastoin vapaa kenttä pursuaa halua ja kykyä ottaa seuraavia askeleita, jos niillä vain olisi rahoituksellisesti ja rakenteellisesti siihen mahdollisuus.

Nordbergin mielestä työryhmällä olisi pitänyt olla selkärankaa todeta, mitä konkreettisesti tarkoittaa muutoksen tekeminen olemassa olevan rahoitusraamin puitteissa. ”Näillä pelimerkeillä pelailu vain sisäisiä rakenteita epämääräisesti järjestelemällä” lisää ja vahvistaa kentän sisäisiä konflikteja. Nordberg olisi kaivannut työryhmältä nykyistä selkeämpää ehdotusta siitä, minkälaisella rahoituksella ongelmakohdat oikeasti saataisiin ratkaistua. Olemassa olevalta tietopohjalta on lyötävissä perusteltavissa oleva hintalappu rahoituslain ulkopuolisen kentän ongelmien ratkaisemiseen.  

Rahoitusuudistuksen lausunnonantokysymysten äärellä 

Jälki- tai etukenomietteet koskevat myös sitä, mitä TINFO asiantuntijaorganisaationa, jonka jäsenyhteisöinä ovat edustettuina monimuotoisen esittävän taiteen kentän erilaiset intressi- ja asiantuntijatahot, tulee rahoitusuudistuslausunnossaan sanomaan. Tehtävä on vaativa. Lausunnonantopalvelun kyselypohja ohjaa vahvasti, se pakottaa nyt hyvin konkreettiseen binaariloogiseen ja toisaalta konkreettiseen ratkaisukeskeiseen vastausmalliin. Onneksi pohja antaa tilaa myös kommenteille. Osa kysymyksistä on ”oletko lakannut lyömästä vaimoasi?” -tyyppisiä. Anteeksi kärjistykseni! Juuri siksi lausunnon näkökulmien pohtiminen ja vastausten antaminen on vaikeaa.  

Rahoitusuudistus pitää sisällään suuren joukon edellä mainittuja Mustajoen artikkelin nostattamia näkökulmia. TINFO on lisäksi kiinnostunut siitä, miten lakiuudistusesitys pystyy vastaamaan kansainvälistymisen ja uudenlaisten tuotantokulttuurien monimuotoisiin haasteisiin, kansainvälisten ”huippujen” kiertueiden rinnalla on myös muunlaista kansainvälisyyttä. Meitä askarruttaa myös tilastointi ja arviointi. Esittävien taiteiden tilastoinnin kehittämistyöllä on kiire. TINFO omien sidosryhmiensä kesken tekee kehittämistyötä jatkuvasti, mutta periaatteellisempaan uudistyöhön tarvitaan isompaa yhteistyötä.

Lobbaaminen ja hintalaput

Eri puolilta on noussut esiin kannustusta ja rohkaisua ärhäkkääseen taidelobbaukseen ja hintalappuretoriikkaan.  Taideneuvosto on jo hintalappuja esittänyt, samoin kysymys nousi Taiken taideparlamentissa. Rakenteiden rinnalle on aiheellisesti nostettava kysymys taiteilijan toimeentulosta ja sosiaaliturvasta. Professori Salla Tykän puheenvuoro Taideparlamentissa on luettavissa AV-arkin sivuilta. Tästä on puheenvuoroksi myös aktiivimallista keskusteluun.

Temen aktiivimalli-iltapäivä

Teatteri- ja mediatyöntekijät Temen keskustelu kulttuurialoista ja työttömiä kurittavasta aktiivimallista laittoi hallituksen ja opposition kansanedustajat vastaamaan visaisiin kysymyksiin siitä, miten aktiivimalli soveltuu pätkä- ja silpputyötä tekeville kulttuuri- ja taidetyöntekijöille. He ovat osa sitä yli 700 000 työntekijän joukkoa, joille töidenvälisyys on arkea ja joita perinteinen työsuhdenormi ei koske.

Kysymys oli jälleen periaatteellinen: miten oikeasti kehittää työllisyys- ja sosiaaliturvapolitiikkaa yhdistelmäturvamallina, joka vastaisi nykyhetkeä? Miten kehittää perustuloa/perustiliä (tässä on ideologinen ero), nythän aktiivimalli vie entistä kauemmas? ”Luoville aloille sopisi perustulo paremmin kuin aktiivimalli”, totesi Outi Alanko-Kahiluoto. Temen ja Suomen Näyttelijäliiton jäsenten tulevaisuus on sidoksissa yleisemmin taiteen ja kulttuurin rahoitukseen. ”Ilman lisärahoitusta kulttuurin rahoitusuudistus on vuosisadan floppi.” Näin totesi Li Andersson.

Ennen keskustelua virittäydyttiin katsomalla Ken Loachin elokuva I, Daniel Blake. Se kertoo siitä, mitä tapahtuu, kun työn turvaa ei enää ole ja työttömyys- ja sosiaaliturvapolitiikka on mennyt rikki. Se kertoo köyhyydestä, ja samalla keskinäisestä solidaarisuudesta. Tähänkö Suomi on menossa? Vai mennyt jo?

Esitykset jäävät nyt myöhempään

Taide jäi nyt taka-alalle. Olisin halunnut kirjoittaa Kiertuenäyttämän Toisesta kodista, Teatteri Jurkan Häiriöstä, Teatteri Avoimien Sudenmorsiamesta ja Valtimonteatterin Kohtauksen partaalla -esityksestä. Ne ovat kaikki aivan liian tärkeitä ja arvokkaita uhrattavaksi ajanpuutteesta johtuvalle ylimalkaisuudelle.

Ensi viikolla kirjoitan siitä, mitä tapahtuu, kun esityksen ovi jysähtää kiinni, miten turvapaikkapolitiikka kiteytyy oven jysähdykseen ja ulkopuolelle sysäämiseen. Kirjoitan, miten mielen järkkymistä esityksellistetään muuna kuin trendikkäänä naistenlehtikokemuksena. Kirjoitan, miten kokonaisvaltainen livemusiikki, esiintyjän ja tilan liike materiaalistavat luovaa vapauden, rakkauden ja elämänjanon ja kirjoittamisen aktia. Kirjoitan myös siitä, miten teatteri kamppailee, kun suunnitelmat kariutuvat ja miten uutta tehdään taiteen tekemisen motivaatioita kysyen.

Sinnittelyä murusten varassa 

Taiken rahoituspäätökset tulivat. Piia Volmari teki nopeasti vertailun edellisvuoteen. Siitä näkyy karulla tavalla, että liikkumavaraa ei ole ja murusten varassa suurin osa joutuu sinnittelemään.

 

Aiemmin ilmestyneet Hanna Helavuoren Merkinnät työpäiväkirjasta