28.04.2022
Tarinankertoja voittaa
Ukrainalainen näytelmäkirjailija Lêna Ljagušonkova kirjoittaa uusiksi maansa vaiettua historiaa tarttumalla perhetarinoihin. Tarinan voi löytää ryijystä tai jääkaapin ovessa olevasta magneetista. Murskatun talon seinästä, tai astiakaapista, joka on kestänyt pommituksen. Ljagušonkovalle perhetarinat ovat reuna, johon voi tarttua.
Maailma näyttämölle -hanke on valinnut näytelmäsi Gorkin äiti (Mat' Gor'kova) yhdeksi 25 näytelmästä, joita ehdotetaan suomalaiselle teatterikentälle käännätettäväksi ja esitettäväksi. Suomessa ollaan tällä hetkellä kovin kiinnostuneita ukrainalaisista näytelmistä, mutta miksi meidän tulisi myös esittää niitä?
Ihmiset etsivät uteliaana uusia maailmoja. Vaikka planeetalta ei tutkimattomia alueita enää löydä, kulttuurin kentällä niitä kuitenkin vielä on. Valitettavasti kiinnostus Ukrainaan on herännyt sodan takia. Ukrainalaiset kirjailijat eivät ole aikaisemmin olleet kovin tunnettuja maailmalla. Me olemme usein jääneet venäläisten kollegoiden varjoon. Me pelkäämme nytkin, että kiinnostus hiipuu ja me jäämme jälleen yksin traumojemme kanssa.
Jos joku tunsi aikaisemmin ukrainalaista kulttuuria, tieto tuli lähinnä venäläisten kirjailijoiden kautta. He ovat kirjoittaneet meistä kahdella tapaa. Joko eksoottisina olioina, jotka asuvat ihmeellisessä maassa jossa on käsittämättömän hyvää ruokaa. Tai sitten niin, että me olemme vain osa imperiumia, eikä ole mitään rajoja, olemme kuin mikä tahansa Tambovin kunta. Ensimmäinen tapa on vienyt meiltä subjektiivisuuden. Se on tehnyt meistä kummajaisia, sellaisia ihmisiä, joihin ei satu ja jotka ovat jotenkin vajaita, jotka eivät tiedä mitä he haluavat ja joille pitää selittää miten asiat kannattaa tehdä. ”Isoveli”-narratiivi on silkkaa vallankäyttöä. Jälkimmäinen tapa taas on vienyt Ukrainalta oikeuden omaan kulttuuriin ja kulttuurialueeseen, oikeuden, jota nytkin uhmataan kaikin tavoin.
Ukrainalaisten näytelmien esittäminen nyt – ja ei ainoastaan nyt – on ukrainalaisten äänien kuuntelemista.
Ukrainalaisten näytelmien esittäminen nyt – ja ei ainoastaan nyt – on ukrainalaisten äänien kuuntelemista. Jos ei ajattele poliittisia syitä, vaan puhtaan taiteellisia lähtökohtia, niin ukrainalaisten tekstien esittäminen rikastuttaa maailman kulttuuria. [Gabriel] García Márquez teki aikoinaan Kolumbian tunnetuksi maailmalla. [Martin] McDonagh laittoi monet teatterit eri puolilla maailmaa etsimään irlantilaista rekvisiittaa esityksiin. Vaikka minusta teatteria ei voi kyllä mitenkään erottaa politiikasta.
Se tuki, jota maailman teatterit ovat nyt osoittaneet meille ukrainalaisille taiteilijoille, on korvaamatonta! Se että me voimme puhua omalla äänellämme – se on korvaamatonta. Meillä ei ole aina ollut sitä oikeutta edes kotimaassa. Ihmiset ymmärtävät nyt uutisten etusivuilla olevat asiat paljon paremmin, jos he ovat saaneet kuulla ukrainalaisten kirjailijoiden ääniä.
Olet sijoittanut Gorkin äiti -näytelmän Luhanskiin, Ukrainaan. Näytelmä kertoo yhden perheen tarinan noin neljältäkymmeneltä vuodelta. Oletko kirjoittanut sinulle tutuista henkilöistä? Miten yleistettävä tarina on, jos sitä vertaa muihin ukrainalaisten perheiden tarinoihin?
Voi kyllä! Tämä on arka asia meidän perheessä :-) Äitini pakeni 54-vuotiaana sotaa Luhanskista ja asettui uuteen kaupunkiin, jossa hänellä ei ollut ystäviä eikä edes puolituttuja. Hän vietti kaiken aikansa puhelimessa. Hänen paras puhelinystävänsä on Dejanka. Hän pakottaa äidin kuuntelemaan loputtomasti jaarituksia omasta pojastaan. Puhelun taustalla raikaavat television turkkilaiset saippuaoopperat. Puhelun jälkeen äiti soittaa muille ystävilleen ja kertoo heille kaiken mitä Dejanka on kertonut hänelle. Kuulen sen, kun yritän tehdä töitä seinän toisella puolella. Minun ei tarvinnut mennä kauas, kun etsin juonta näytelmälleni.
Dejanka on täydellinen draaman henkilö. Hän on aivan erityinen. Hänen persoonansa on sanellut sekä näytelmän tyylilajin että rytmin. Jos olisin valinnut jonkun toisen henkilön, koko juttu tapahtuisi varmasti ihan eri genressä. Ajattelen, että näytelmä ei edusta pelkästään ukrainalaista perhetarinaa, vaan se on universaali. Jutulle on helppo löytää malliesimerkkejä vaikkapa italialaisesta neorealismista. ”Mamma Roma” on Dejankan italialainen ”kollega”. Minun äitini on tällä hetkellä 72-vuotias ja hän on jo toistamiseen joutunut vaihtamaan asuinpaikkaa, mutta nyt kaupungin lisäksi myös maata.
Dejankan kanssa ei ole tällä hetkellä yhteyttä – Luhanskin kaupunki on venäläisten miehittämä, en tiedä miten tarina jatkuu.
Näytelmävalikoimassamme on myös muita ukrainalaisia näytelmiä, jotka nekin kertovat monen sukupolven tarinoita viime vuosikymmeniltä. Onko Ukrainan historiasta meneillään uudelleenarviointi uudessa ukrainalaisessa näytelmäkirjallisuudessa?
Me yritimme kerran laskea kollegoiden kanssa ukrainalaisia näytelmiä, jotka käsittelisivät sellaisia tapahtumia kuin – toinen maailmansota, holodomor tai vaikkapa Afganistanin sota. Niitä ei juuri ollut. Olemme vasta aloittamassa historian uudelleen tarkastelua. Se alkoi Maidanin jälkeen vuonna 2014, mutta on ollut vaikeaa monesta erilaisesta syystä.
Ihan käytännöllisistäkin syistä – on vaikea puhua kansanmurhasta, sodasta, karkotuksista, keskitysleireistä, kun vieressä on keskitysleiri.
Eurooppalaiset teatterit ovat työskennelleet jo pitkään historiallisten traumojen kanssa, mutta meille se on ollut hiljaista aluetta. Ihan käytännöllisistäkin syistä – on vaikea puhua kansanmurhasta, sodasta, karkotuksista, keskitysleireistä, kun vieressä on keskitysleiri (esimerkiksi Donetskissa Svetly Put -kadulla on toiminut 9.6.2014 asti keskitysleiri erään taidehallin tiloissa). Mutta myös siksi, että uusia muotoja kohtaan on epävirallista sensuuria, raskaista teemoista ei haluta puhua, Stalinin ajan tarinoita joudutaan keventämään. Myöskään kansallisten teatterien ohjelmistoissa ei juuri ole ukrainalaisia näytelmiä, tarjonta on niukka tai lähes nolla. Plus. Kellään ei ole ollut oikein aikaa tehdä laajaa tutkimustyötä, monet ovat tehneet vapaaehtoistöitä tai taistelleet sota-alueilla Itä-Ukrainassa.
Uusi historiankirjoitus on vasta muotoutumassa ja toivoin todella, että tämä prosessi ei jähmety, vaan liikkuu rivakasti eteenpäin. Ei ole yllättävää, että ihmiset aloittavat kirjoitustyön omista perhetarinoistaan. Ne ovat lähellä ja niistä voi alkaa heti kirjoittaa. Tarinan voi löytää seinällä roikkuvasta hmelnitskiläisestä ryijystä tai jääkaapin ovessa olevasta magneetista, jossa lukee ”Terveisiä Jaltalta”, jonne ei ole voinut mennä kahdeksaan vuoteen. Tarina on murskatun talon seinässä ja astiakaapissa, joka kestää pommituksen. Perhetarinat – ne ovat reuna, johon voi tarttua.
Minulle oli tosi tärkeää, kun kuulin miten ihmiset täällä nauroivat näytelmälleni.
Ukrainan historian uudelleenajattelu on valtava työ, joka vaatii aikaa, resursseja ja motivaatiota. Toivon niin paljon, että motivaatio ei katoa. Vain kiinnostus synnyttää motivaatiota. Maailman ja ukrainalaisten teatterien kiinnostus. Kyse on selviytymisestä. Tarinankertoja on se, joka voittaa.
Näytelmä käännettiin puolaksi ja voitti arvostetun Aurora-näytelmäkirjailijapalkinnon Puolassa viime vuonna. Oliko sinun mahdollista nähdä esitys Bydgoszczissa? Miten näytelmä kääntyi puolalaiselle yleisölle?
Olin Aurora-festivaaleilla lokakuussa 2021. Ja sen vuoksi pystyn kirjoittamaan näitäkin vastauksia rauhassa. Teatr Polski Bydgoszczin johtaja Wojtek Faruga kutsui minut tänne turvaan, ja asun nyt täällä.
Minulle oli tosi tärkeää, kun kuulin miten ihmiset täällä nauroivat näytelmälleni. Gorkin äiti on nimittäin ennen kaikkea hauska. Tekstistä ei ole tehty kovin montaa näyttämösovitusta Ukrainassa. Minulle on sanottu, että sitä on ”vaikea ymmärtää” Kiovassa tai Länsi-Ukrainassa. Mutta todellinen syy on luultavasti se, että kukaan ei halua maksaa elävälle kirjailijalle, vaan he esittävät mieluummin jotain 1800-luvun juttua. Todellisuudessa ihmiset ovat samaistuneet tekstiin syvästi.
Mikä innostaa sinua näytelmäkirjailijana?
Kirjat ja tapahtumat, jotka resonoivat minussa. Ihmiset, joille tuntuu tärkeältä kirjoittaa. Ja se nopea hetki – kirjoitan yleensä tosi nopeasti – kun tuntee itsensä valituksi. Sellainen, ettei kukaan muu kuin minä voi kertoa tätä tarinaa. Se tunne on kuin huumetta.
Miten sota on vaikuttanut sinuun näytelmäkirjailijana, ja miten luulet sen vaikuttavan sinun kirjoittamiseesi tulevaisuudessa? Onko tässä ajassa teemoja, jotka koet erityisen tärkeiksi, ja onko asioita, joista et halua kirjoittaa?
Sota on vaikuttanut minuun vahvasti ja toisaalta ei yhtään. Olen nähnyt sotaa vuodesta 2014 asti. Sen jälkeen olen halunnut puhua vain siitä. Mutta teatterit eivät ole olleet yhtään kiinnostuneita. ”Ei kukaan tule katsomaan tällaista” – tätä kuuli koko ajan. Minun täytyi kätkeä kaikki se, mitä halusin sanoa, hyväksyttävään muotoon. Kaikki oli niin kummallista. Kotona, meidän kylässä - sota. Eturintamalla Marinkassa - sota. Mutta heti kun menet Harkovaan tai Lozovaan, jotka ovat ihan lähellä, siellä ei yhtäkkiä olekaan sotaa ja elämä jatkuu entisellään. Ja nyt on alkanut kummallinen sota nro 2.
Nyt tämä tuntuu ensimmäistä kertaa globaalilta. Ensimmäisinä päivinä en pystynyt kirjoittamaan riviäkään, vaikka olen kirjoittanut päiväkirjaa jo useita vuosia ja kirjoittaminen on minulle päivittäinen rutiini. Istuin kellarissa pimeässä maalattialla, mutta en minä sen takia ollut kirjoittamatta, vaan siksi että kaikki tuntui niin turhalta. Kun pelkää ydinsotaa, kirjainten pistäminen paperille tuntuu siltä kuin nyyhkyttäisi hurrikaanin edessä. Kuka sitä tarvitsee?
Mitä tulee tärkeisiin aiheisiin, minulle henkilökohtainen ykkösaihe (jonka kanssa tulen todennäköisesti työskentelemään lähitulevaisuudessa) on alemmuudentunteen voittaminen. Kuinka monta pommia pitää pudottaa, että me voitamme sen? Etsin vielä oikeaa muotoa näytelmälle. Luulen, että kerron tämän tarinan eläinten kautta. Kirjoitan kissoista sodassa. Ne ovat aina eläneet lähellä ihmistä. Ne ovat kulkeneet kanssamme kaikki sodat – 30-vuotisen sodan, ensimmäisen ja toisen maailmansodan, Korean sodan, Vietnamin sodan, Afganistanin sodan ja kaksi Tšetšenian sotaa. Ihmiset evakuoivat kotieläimiä sotatantereelta. Toiset kieltäytyvät lähtemästä. Minun ystäväni äiti ei suostunut lähtemään Irpinistä, koska ei voinut ottaa mukaan kuutta koiraansa. Eläintenkantolaatikot ovat tämän sodan symboli.
Eläintenkantolaatikot ovat tämän sodan symboli.
Nyt tarvitaan myös keveitä pikkujuttuja, joita voi esittää sotilaille rintamalla. Minulle se on ihan uusi haaste – tehdä jotain viihdyttävää. Komediaa sodasta ja tosielämästä – nainen joka ampuu tomaatilla dronen alas tai mies joka siivoaa miinoja tupakka suupielessä. Aikaisemmin en olisi tällaisia kirjoitellut tai olisin vähintään kätkenyt juttuihin jotain sanatonta surua.
Olet kotoisin Luhanskin viereisestä kylästä, paljolti samankaltaisesta, josta kirjoitat näytelmässäsi. Asut kuitenkin tällä hetkellä muualla. Mitä haluaisit suomalaisten teattereiden tietävän Donbassin alueesta, kun he harkitsevat näytelmän tuotantoa, ja näytelmän kylän kuvitusta?
Haluan heidän tietävän, että kun asuin siellä, minä vihasin Donbassia. Halusin sieltä vain pois. Sitten kun se on taas vapaa, luultavasti vihaan sitä silloinkin. Mutta nyt ei ole mitään muuta paikkaa, jossa haluaisin olla niin paljon kuin siellä. Kirjoitan tätä, kun suurhyökkäys Donbassiin on juuri alkanut.
Donbass on minulle ainutlaatuinen paikka, vaikka sitä verrataan esimerkiksi Detroitiin. Siellä yhdistyy kansanperinne ja raskas teollisuus, Stalinin valtakunta ja työläisten surkeat parakit, siellä elää edelleen neuvostomyytit siitä miten joku kuoli, kun otti ja söi Jenkki-purkkaa. Se on rajamaata, sieltä on vain muutama kilometri Mordoriin. Elämä rajalla on vaikuttanut ihmisiin voimakkaasti. Kun ihmiset järkyttyivät siitä mitä on tapahtunut Butšassa ja Borodiankassa, me emme olleet niin yllättyneitä. Minä olen nähnyt miten ”venäläinen rauha” tehdään.
Minä olen nähnyt miten ”venäläinen rauha” tehdään.
Monet perheet riitautuivat vuonna 2014, vaikka ihmiset yrittivät pitää politiikan erillään arkielämästä, mutta se oli vaikeaa kun veljet taistelivat eri puolilla. Luhansk on erilainen kuin Donetsk. Donetsk on oligarkkien ja luksuselämän aluetta, Luhansk taas on lähinnä masentuneiden aluetta. Luhansk on paikka, jossa jo syntyessään tajuaa, että täältä on lähdettävä. Pitää vain päättää lähteekö Moskovaan vai Puolaan. Mitä ikinä Luhanskissa tapahtuukin, se ei vaikuta mihinkään. Mutta juuri nyt, ehkä tämä on kaikkein tärkein asia tietää, se on alue jossa maailmanhistoria ratkaistaan.
En laita kuvaa meidän kotikylästä Stanitsasta, koska sen kohdalla voi vain kuvitella mielessään hanhilauman, joka vaappuu tien toiselta puolelta toiselle puolelle. Ja illalla ne tulevat takaisin sieltä toiselta puolelta taas toiselle puolelle. Ja tämä on suuri tapahtuma.
TINFO / Linnea Stara 27.4.2022
Käännös ukrainasta: Elli Salo
Lue lisää näytelmähankkeesta: https://www.tinfo.fi/fi/Kasinpoimittuna-maailmalta
Henkilökuva: Lêna Ljagušonkova
Kuva Luhanskin alueelta huhtikuun puolivälissä 2022: A view shows a residential building damaged by a military strike, as Russia's attack on Ukraine continues, in Sievierodonetsk, Luhansk region, Ukraine April 16, 2022. REUTERS/Serhii Nuzhnenko/MVphotos