Vammaisuudesta teatterin keinoin 

 

Alexandra Dunajeva: Näytelmäsi Die vielen Stimmen meines Bruders [vapaa käännös: Veljeni monet äänet] päähenkilöt ovat Mein Bruder (Veljeni) ja Seine Schwester (Hänen sisarensa). Teoksen tiedoissa sanotaan, että veljesi Valentin Schuster on sen toinen tekijöistä. Jo näytelmäsi synopsista lukiessani koukutuin ideasta, että siihen sisältyy aktiivinen ele, antaa ääni todellisuuden vammaiselle henkilölle – sinun omalle veljellesi. Luettuani näytelmän ymmärrän kuinka vielä paljon monitasoisemmasta, hurmaavammasta ja jalosta eleestä on kyse. Et ainoastaan sinä anna ääntä veljellesi, vaan hän antaa äänen sinulle. Ja yhdessä te muodostatte moniäänisyyden ja mahdollisuuksien avaruuden sille, miltä äänet voisivat kuulostaa. Kertoisitko meille teoksen toisesta tekijästä, veljestäsi. Mistä löysit idean tähän näytelmään ja miten tekstin työstäminen tapahtui? Ja kuinka työskentelitte yhdessä? 

 

Magdalena Schrefel: Mistä aloittaisin…? Pari vuotta sitten Valentin tuli vierailulle luokseni Berliiniin. Teimme yhdessä kaikkea, kävimme syömässä ja teatterissa, kahvittelimme. Jossain vaiheessa aloimme puhua siitä, miten hänen synnynnäisestä vammastaan johtuen, viimeisten noin kymmenen vuoden aikana, on käynyt yhä vaikeammaksi toisinaan ymmärtää hänen puhettaan. Hänellä on kouristuksia, jolloin voi myös käydä niin, että hänen äänihuulensa jotenkin tukkeutuvat, jolloin puheesta tulee hankalasti ymmärrettävää. Asiasta keskustellessamme veljeni mainitsi, että saattaa tulla se päivä, jolloin hän tarvitsee apuvälinettä puheen tuottamiseen. 

 

Tällainen kommunikoinnin apuväline älykäs toiminto, joka muuntaa kirjoitetun tekstin puheääneksi. En niinkään miettinyt sitä teknistä laitetta, jota veljeni tulisi mahdollisesti tarvitsemaan, vaan sitä, kun hän mainitsi, että toiminto antaisi ihmiselle mahdollisuuden valita äänensä. Et pelkästään pystyisi valitsemaan jotain valmiiksi ohjelmoiduista äänistä, vaan voisit muotoilla kokonaan uuden äänen.  

 

Muistan niin selkeästi sen hetken, kun hän kertoi minulle tästä. Siinä hetkessä sisäinen, kirjoittajan ääneni otti vallan: “Oo, kuinka mielenkiintoista!!! Kuinka valitsisit toisen äänen omasi sijaan. Miten se tapahtuisi ja mitä haluaisit tältä toisen ääneltä.” 

 

Niin, tämä kaikki tapahtui siis parisen vuotta sitten. Sanoin Valentinille: “Kuule, se mitä puhut tästä, äänestäsi, sai mielikuvitukseni liikkeelle … hmm… sain ajatuksen näytelmästä tai kiinnostavasta kysymyksestä, josta voisi tulla näytelmä. Annatko minulle luvan kokeilla kirjoittaa tästä?” Sanoisin, että veljeni oli hyvin ystävällinen ja luottavainen sanoessaan: “En ymmärrä, miksi haluaisit kirjoittaa tästä, mutta kokeile ihmeessä, anna mennä.” 

Näytelmää ei koskaan aiottukaan dokumentaariseksi. Ei ollut veljeni kanssa tehtyjä haastatteluja, joita olisin rekonstruoinut näytelmään. Pikemminkin oli kyse asioiden kuvittelemisesta, henkilöistä, jostakusta, joka voisi olla minä, ja toisesta, joka voisi olla veljeni. Tämän vuoksi nämä kaksi henkilöhahmoa on nimetty mainitulla tavalla “Veljeni” ja “Hänen sisarensa”. Alusta saakka oli kyse suhteesta, vasta myöhemmin tajusin, että vähän epätavallisesta: henkilöhahmo, jolla on harvinainen vamma ja toinen henkilöhahmo, joka kirjoittaa.  

 

Aina kun olin saanut kirjoitettua jonkin osasen tekstiä, veljeni ensimmäisenä sai sen luettavakseen. Ennen kuin kukaan muu, dramaturgi, ohjaaja tai kustannustoimittajani, näki tekstiä, kävin veljeni luona, joka luki sen, ja sitten yhdessä keskustelimme siitä. Aivan mahtava prosessi, ihan uudenlainen minulle. 

 

Vain muutamat kohdat on kirjoitettu toisella tavalla, johtuen siitä, että näytelmän kirjoittaminen tarkoitti minulle veljeni tilanteen ajattelemista. Sisaruksista vanhempana sitä ajattelee, että nuoremmat sisarukset elävät sinun jälkeesi, sinä kuolet ennen heitä. Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin, että tämä ei välttämättä ole totta veljeni ja minun tapauksessani. Minusta tuntui, että ajatuksen pitäisi olla mukana näytelmässä, mutta en vain pystynyt kirjoittamaan sitä ja antamaan veljeni luettavaksi, joka sitten sanoisi; “Vau, onpa kiinnostavaa, kiitos!” Tämän kohtauksen kirjoittaminen meni toisinpäin. Puhuin hänen kanssaan ensin. Kävimme pitkän, ja tietenkin hyvin tunteellisen keskustelun. Vasta sen jälkeen kirjoitin. 

 

Näytelmässä on siis tavallaan kaksi hahmoa, jotka ovat paremmat versiot minusta ja veljestäni. “Paremmilla” tarkoitan sujuvampia, sellaisia, jotka eivät pelkää esittää tiettyjä kysymyksiä ja jotka pystyvät vastaamaan aina viisaasti. Näytelmän kirjoittamisen yhteydessä aloimme keskustella asioista, joista emme olleet voineet aiemmin keskustella. Teatterituotannon jälkeen olemme siirtyneet aivan eri tasolle sisarussuhteessamme. 

 

AD: Oli kiehtovaa seurata, kuinka näytelmäsi rakenne versoo — diagnoosin kautta ideaan monista äänistä ja äänten kehittymiseen omiksi itsenäisiksi hahmoikseen. Samaan aikaan sitten on se toinen ääni, sinun näytelmäkirjailijan äänesi, reflektoimassa kirjoitusprosessia. Tärkeä kohta on se, kun lopussa oleva veljesi monologi kuulostaa siltä kuin hän olisi heittänyt hahmonsa menemään ja puhuisi nyt meille suoraan tulevaisuudesta. Mutta olenko oikeassa, että sekään ääni ei kaikin puolin olen hänen oma äänensä? 

 

MS: Minun piti keksiä tapa, miten näytelmän hahmo Veljeni pääsee irrottautumaan teoksen metafiktiivisestä rakenteesta ja saa sanat, jotka eivät ole osa näytelmää, jota Hänen sisarensa kirjoittaa. Ainoa ajateltavissa oleva tapa oli siirtää monologi tulevaisuuteen: katso, siskoni kirjoitti näytelmän, mutta nyt kuuntele, mitä minulle tapahtui sen kirjoittamisen jälkeen.  

 

Teknisesti ottaen kaikki sanat näytelmässä ovat minun, mutta toisaalta taas, en olisi pystynyt kirjoittamaan mitään näistä sanoista ilman veljeäni. Tämän vuoksi hänet on merkitty yhteistekijäksi ja on osapuolena kaikissa sopimuksissa, joita näytelmään liittyen syntyy. Tekijyys ei aina tarkoita sitä, että kirjoittaa sanoja tietokoneella. 

 

 

AD: Näytelmässä tämä Veljeni-hahmo sanoo, että nykyisin vammainen ihminen esitetään joko iloisena hyväntuulisena tai sitten nerona. Ja hän on tyytymätön tähän tilanteeseen. Millaisena sinä näet vammaisuuden esittämisen? Ajattelitko asiaa yleisesti, kirjoittaessasi tätä teosta? 

 

MS: Iso kysymys. Minulle sysäys tämän näytelmän kirjoittamiseen tuli tästä henkilökohtaisesta, tunteikkaasta sisaren näkökulmasta, halusta kertoa tarina, ei yleisestä havainnosta. Luultavasti siksi tekstistä tuli hyvin konkreettinen, samalla onnistuin jotenkin myös tämän suuremman aiheen käsittelyssä. 

 

Näytelmän kirjoittamisen aikana katselin ympärilleni, koitin selvittää, miten muut ovat käsitelleet teemaa. Jos katsoo esimerkiksi Netflixistä löytyviä ohjelmia, niin niiden hahmot ovat juuri mainitunlaisia, stereotyyppisiä. Minun kannaltani oli tärkeätä saada kertoa jostakusta… normaalista. 

 

 

Tähän representaation kysymykseen liittyy samalla myös kysymys näytelmän esittämisestä teatterissa. Oli aivan selvää, että esiintyjien valinnoissa tuli toimia inklusiivisesti. Kantaesitykseen sopivan näyttelijän löytäminen ei ollut helppoa, mutta voin sanoa, että Leonard Grobien on fantastinen. Hän on alunperin käsikirjoittaja, mutta oli aloittanut näyttelemisen, koska ei itse löytänyt tarvitsemiaan näyttelijöitä. Minusta tuntuu, että asiat ovat menossa eteenpäin, ja kenties viiden, kymmenen vuoden päästä näemme muutoksia ensemblejen monimuotoisuudessa eikä vammaisuus ole enää tabu kuten nyt. 

 

 

AD: Edellytätkö sinä, että päähenkilöä esittävä näyttelijä on vammainen? 

 

MS: Vaikea kysymys. Minulla ei ole tähän yksinkertaista vastausta. 

 

Yhtäältä olisi jotenkin tyhmää kirjoittaa näytelmään rooli vammaiselle näyttelijälle ja sitten olla antamatta sitä vammaisen näyttelijän näyteltäväksi. Samaan aikaan kuitenkin haluan saada tarinan yleisön nähtäväksi. Tällä hetkellä minusta tuntuu, ettei näytelmän hahmon ja tätä esittävän näyttelijän välttämättä tarvitse olla identiteetiltään samaa. Kuitenkin mielestäni vammaisuuden tulee näkyä tuotannossa tavalla tai toisella.  

Tämä on siis ensimmäinen huomioni. Toinen on se, että jos päädytään tekemään esitys kahden enemmän tai vähemmän vammattoman näyttelijän kanssa, on tapa esittää vammaisuutta ratkaistava teatterin keinoin. Mielestäni ei toimi, jos vain istutetaan näyttelijä pyörätuoliin ja ajatellaan, että homma hoidettu. Uskon, että teatterissa on mahdollista löytää monia vaihtoehtoisia esteettisiä ja taiteellisia ratkaisuja. 

 

 

AD: Tänä syksynä näytelmänne esitettiin kolmen tahon, Schauspielhaus Wienin, Kosmos Theater Wienin and Kunstfest Weimarin yhteistuotantona. Millaiset olivat sinun ja Valentinin vaikutelmat esityksestä? 

 

MS: Tuotantoprosessi tavoitti monessa kohdin näytelmän inklusiivisen hengen. Ensinnäkin, en tiedä miten Suomessa, mutta Saksassa ei koskaan yleensä tapahdu sellaista, että kaksi samassa kaupungissa toimivaa teatteria tekisi yhteisproduktion. Mutta meidän tapauksessamme näin kuitenkin tehtiin, ja olen iloinen, että erilaisten yleisöjen on mahdollisuus nähdä useammassa paikassa esitettävä näytelmä. Toisekseen, Marie Bues ja Anouschka Trocker organisoivat koko harjoitusprosessin Saksan teatterioloihin poikkeuksellisella tavalla siinä mielessä, että se oli hyvin avoin ja minua näytelmäkirjailijana kunnioittava. Vaikka harjoitusaika ei ollutkaan kovin pitkä, onnistuimme jakamaan yhteisen ymmärryksen ja tunteen tekstistä. 

 

Veljeni Valentin oli mukana harjoitusprosessissa. Hän matkusti Weimariin myös kantaesitykseen, ja nyt marraskuussa olimme yhdessä Wienin ensi-illassa. Tiedän hänen pitäneen esityksistä. Hänelle on tärkeätä tulla nähdyksi ja hän tuntee tulleensa nähdyksi, mutta samaan aikaan tuntee olonsa turvalliseksi. Koska loppujen lopuksi on kyse kirjoittamastani fiktiivisestä teoksesta, ei hänen elämänsä esittämisestä teatterissa. Haluan painottaa tätä siitä syystä, että vaikka joskus olisi tullakseen huonot arvostelut, haluan, että kritiikki kohdistuu tekstiini, ei veljeeni. Tämä on fiktiota, kieleltään tyyliteltyä, ja se sisältää paljon dramaturgista muokkausta. 

 

Huomasin ollessani näissä ensi-illoissa, kuinka moni pystyi samastumaan näytelmään, huolimatta siitä, että aihe on niin erityinen, veljeni vamma, minä kirjailijana ja meidän välinen suhteemme. Näytti siltä, että tunnistettavissa kohdin se liikutti ihmisiä. Arvelen, että on paljon luultua enemmän ihmisiä, joiden lähipiirissä on joku erityistä apua ja huolenpitoa tarvitseva. 

 

 

AD: Ennen kirjoittamisen opintojasi Leipzigissa teit paljon vapaaehtoistyötä ja sitten opiskelit vielä kulttuurientutkimusta. Miksi aloit kirjoittaa teatterille? 

 

MS: En näe elämääni mitenkään poikkeuksellisena. Olen aina ollut kiinnostunut maailmasta, vaikka tämä lause tuntuukin oudolta sanoa ääneen. Vapaaehtoistyössä piti vain hypätä tuntemattomiin paikkoihin, opetella paikallista kieltä, tutustua ihmisiin, kuunnella heidän tarinoitaan. Samaan aikaan minun piti itse selvittää asioita, ottaa selvää siitä, miksi mikäkin toimii siellä niinkuin toimii.  

 

Kulttuurientutkimus puolestaan opetti minut havaitsemaan yksityiskohtia, olemaan avoin kaikelle, mitä vastaan tulee ja samalla ujostelematta kertomaan tarinoita näkemästään. Opin niinikään, että jotta tämä voisi toimia, minun on aina tehtävä selväksi oma asemani tässä kaikessa. Myöhemmin kirjailijanakin minulle on ollut olennaista sanoa selkeästi, kuka minä olen tässä tarinassa, jota kerron. Ei niin, että haluaisin tehdä itseäni näkyväksi, vaan näkyväksi sen tosiasian, että siellä on joku, joka kertoo tätä. Mielestäni on rehellistä kertoa, ja toimin näin kaikkien tekstieni kohdalla. Palaan aina vain tähän yhteen kysymykseen: mitä teemme, kun kerromme toisillemme tarinoita? Kaikki tekstini ovat vastauksia tähän. 

 

 

AD: Oletko ollut koskaan Suomessa tai millaisia asioita yhdistät maahamme? 

 

MS: En ole koskaan ollut Suomessa, joten olkaa niin ystävälliset ja valitkaa näytelmäni esitettäväksi ja kutsukaa minut ensi-iltaan. (Nauraen) Tämä on salainen suunnitelmani. Mutta vakavasti ottaen: kaikki tuntevat joitain kliseitä, kuten pitkät talvet ja kylmät yöt, mutta minulla ei ole vahvaa kuvaa Suomesta. Nyt varmaan joudun mustalle listalle eikä kukaan halua näytelmääni, kun sanon, että olen sen sijaan käynyt Ruotsissa ja Virossa eli läheltä kuitenkin liippaa. Ja vaikka minulla on kovin vähän kokemusta kansainvälisistä kirjailijatapaamisista, joka kerta on ollut kerrassaan energisoivaa ja omasta kielikontekstista ulospääseminen on rikastuttanut omaa ajatteluani.  

 

Saksassa on erittäin vahva teatteriperinne, ja minä tunnen jollain tapaa olevani sen marginaalissa, joten muihin teatteritraditioihin sukeltaminen tekee hyvää. Niinpä olen todella kiinnostunut tutustumaan suomalaiseen teatterikenttään. 

 

 

Alexandra Dunajeva haastatteli Magdalena Schrefelia videopuhelussa lokakuussa 2023. 

 

 

---

Maailma näyttämölle on Suomen Kulttuurirahaston käynnistämä ja rahoittama näytelmähanke, jossa käännätetään teoksia suomeksi ja tuetaan niiden tuottamista esitettäväksi suomalaisissa teattereissa. Hankkeen toinen rahoittaja on Svenska kulturfonden, joka tukee näytelmien ruotsintamista ja esitystuotantoja suomenruotsalaisissa teattereissa. Lue lisää Maailma näyttämölle -hankkeesta