26.08.2021

Elina Snicker 2021

Elina Snicker, mitä kuuluu?  

Kun oma maailmankuva oli kokemassa mullistusta, näytelmäkirjailija Elina Snicker löysi runoilija Eeva-Liisa Mannerin teoksista suunnan sanojen ja oman egon taakse. Tampereella perjantaina kantaesitettävä Kun kissakin kuoli aloin nauraa – Kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille on ollut Snickerille tutkimusmatka, joka jatkuu ensi-illan jälkeenkin. Kysyimme Snickeriltä, mitä hänelle kuuluu, ja mistä vuoropuhelu Mannerin kanssa lähti käyntiin.  
 
Elina Snicker: Hyvää kuuluu! Tehtiin tänään kaksi läpimenoa, ja on tyytyväinen olo. Esitysharjoituksen jälkeisessä keskustelussa saatiin hyvää ja arvokasta palautetta koeyleisöltä. Dramaturginani toimiva Heini Junkkaala on ollut korvaamaton apu lukevana kanssakulkijana ja ajattelijana myös katsomossa. Silti ensimmäinen työryhmän ulkopuolinen yleisö näkee teoksen puhtaalta pöydältä, ja tieto siitä, että teos resonoi, tuo iloa ja voimaa loppumetreillä.
 
Alun perin Eeva-Liisa Manner -seuran puheenjohtaja Malla Kuuranne otti minuun yhteyttä Mannerin tulevan 100-vuotisjuhlan johdosta. Hänellä oli intuitio, että saattaisin olla kiinnostunut tekemään teoksen, jossa olisi Mannerin runojen lisäksi myös omaa tekstiäni. Luin parikymppisenä Mannerin runoja, mutta nyt luin puolen vuoden aikana kaikki hänen teoksensa läpi. Koska Mannerin maailma on niin valtavan omintakeinen tuntui, että on tehtävä dialogissa oleva esitys, eikä sellaista, joka yrittää ottaa hänen teoksiaan tai henkilöään haltuun. Haltuunottamisen yritys olisi mielestäni Eeva-Liisa Mannerin teosten maailmankuvan vastainen.  
Jos näen ikkunasta puun, miksi kirjoitan siitä, kun se jo on siinä?
Manner sanoo, että “minä olen monta”. Sekä kirjeistä, runoista että novelleista luen pyrkimystä pois dualismeista, pois minästä, jonnekin sanojen ja egon taakse. Tunnistan tämän. Olen ollut pari kolme vuotta kirjoittamisen kanssa kriisissä. Miten voi kirjoittaa, kun kerran sanat ovat dualismien maailmaa: jos näen ikkunasta puun, miksi kirjoitan siitä, kun se jo on siinä? Kirjoittamisesta tuli egokysymys, jonka kanssa olen painiskellut viime vuosina. Tätä paradoksia myös Manner käsitteli teoksissaan.  
 
Kriisin keskellä mietin, ensimmäistä kertaa todella vakavissani, että pitäisikö vaihtaa ammattia? Minne on ilo omasta ammatista kadonnut? Pandemia kirkasti meidän näytelmäkirjailijoiden ammatin välitilan tulonmuodostuksen kannalta. Sen aikana realisoitui ajatus, että voisin olla toisessakin ammatissa, sellaisessa, joka mahdollistaisi sen, että saisi olla mahdollisimman paljon luonnossa. Itse kirjoittamisen kriisi oli käynnistynyt jo ennen pandemiaa. Sattumoisin tätä näytelmätekstiä tehdessä työstin samaan aikaan Riikka Talvitien kanssa kuunnelmaa Puu – A Tree.  
 
Näiden molempien prosessien kautta kuitenkin palautui tekemisen ilo ihan salavihkaa. Kummankaan teoksen kanssa en aluksi tiennyt miten ylipäänsä kirjoittaisin. Olin ei-tietämisen tilassa, en osannut enää käyttää niitä välineitä ja metodeja, joita olin aikaisemmin oppinut. Miten kirjoittaa välitilasta? Äkkiä tämä opitusta luopuminen palauttikin leikin ja ilon tekemiseen.
Olin ei-tietämisen tilassa, en osannut enää käyttää niitä välineitä ja metodeja, joita olin aikaisemmin oppinut.
Manner kirjoitti sinnikkäästi – huolimatta siitä, että hän sanoi sanojen olevan mahdottomia, että ne ovat ansa, koska ne määrittelevät maailmaa. Mitä enemmän käy sisäistä dialogia, sitä enemmän ego pyrkii johonkin suuntaan. Minua lohdutti se, että Manner kirjoitti tästä huolimatta. Päätin kirjoittaa kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille tästä aiheesta, rehellisesti. Vähitellen aloin käydä dialogia muistakin hänen teoksissaan tunnistamistani aiheista: materian maailman vieraudesta, kaipuusta luontoon, yksinäisyydestä, ja koin että hän kulki kanssani.  
 
Tunnistan voimakkaasti esimerkiksi Mannerin synesteettisen kokemuksen maailmasta, jota on hyvin vaikea sanallistaa. Otin tämän haasteena. Entä miten sanallistaa meissä kaikissa olevaa yksinäisyyttä ja välitilakokemuksia, joille ei ole minkäänlaisia sanoja tai merkkejä olemassa? Sain voimaa siitä, että toinenkin kokee maailmaa niin samankaltaisena kuin minä, ja se toinenkin on kirjailija. Tunnistin hänen teostensa kautta ajatuksen siitä, että minussa on monta, tai minä olen moni, että meihin mahtuu monenlaisia minuja ja vireystiloja. Henkilö voi olla sekä intro- että ekstrovertti samaan aikaan.
Ajatus että henkilö on monenlainen samaan aikaan, on vapauttavaa. 
Koen ajatuksen rakennetusta, psykologisesta draaman henkilöstä nykyään hieman vieraana, se ei vastaa maailmankuvaani. Ajatus että henkilö on monenlainen samaan aikaan, on vapauttavaa. Olen tutkinut tätä monenlaisuutta aiemmissakin näytelmissäni, mutta ennen tätä teosta en ollut muotoillut asiaa niin tietoisesti itselleni. Manner auttoi kirkastamaan maailmankuvaani ja ihmiskäsitystäni. Ja sitä, miten vielä mahdollisesti voin kirjoittaa. Olen väsynyt konstruointiin ja rakentamiseen. Päätin että nyt olen paljas, nyt kirjoitan kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille. Koen että draaman lainalaisuudet ovat vahvasti meissä läsnä, niistä on vaikea pyristellä eroon. Sitä luo itselleen kirjailijana totuttuja vankiloita, koska oma sisäinen dramaturgi tavallaan tietää, miten miellyttävä draama menee kaikkine käänteineen.  
 
Yksi minuistani on rationaalinen, itseironinen nykyajan ihminen. Mannerin kanssa halusin tehdä tietoisen päätöksen olla itselleni ja kokemuksilleni rehellinen aluksi välittämättä teoksen muodosta. Työmetodi, kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille, jäi lopulta teoksen kantavaksi ideaksi. Miksi peitellä kirjoittaneensa kirjeitä Mannerille ja rakentaa jotain tunnistettavaa draamamuotoa, jos kerran kirjoitti kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille! Dramaturgi, Heini, auttoi tässä paljon tukemalla sisäistä ääntäni ja intuitiotani. Ajattelen, että tämä on lukevan dramaturgin yksi tärkeimmistä tehtävistä, olla kanssakulkija ja vahvistaa niitä heikkoja signaaleja, jotka kirjailija saattaisi muuten heittää romukoppaan. 
 
Ajattelen, ettei näytelmää kannata kirjoittaa, ellei se ole tutkimusmatka. Kirjoittaminen on niin hidasta, että siinä täytyy tapahtua jotain sisäistä. Mutta en ole koskaan aiemmin kokenut, etten tiedä yhtään mitään aloittaessani kirjoitusprosessia, ei ole mitään suunnitelmaa, mitään rakennelmaa valmiina. Teksti on nyt lopulta monologin näköinen, mutta näyttämö ei ole monologinen. Näyttelijä Petriikka Pohjanheimo näyttää henkilöltä, mutta maailmankuvani mukaan hän on vain henkilön yksi osa. Hänen sisällään on monta, ja hän ottaa suhteen näyttämöön, joka myös on osa henkilöä. Lisäksi näyttämöllä toimii myös teoksen valo-ja äänisuunnittelija Saija Raskulla. Teoksessa sanotaan, että kvanttifysiikan näkökulmasta me olemme pelkkiä värähteleviä hiukkasia, minun ja kädessäni olevan kahvikupin välillä ei hiukkastasolla ole eroa. Yksilön egon tarkoituksettomuus ja pienuus, ajatus siitä, että olen osa vain pieni osa jotain kokonaisuutta, luontoa, lohduttaa minua.
Ajattelen, ettei näytelmää kannata kirjoittaa, ellei se ole tutkimusmatka.
Olemme puhuneet esityksen tuottajan, Teatteri 2.0:n toiminnanjohtajan Saara Rautavuoman kanssa siitä, miten tärkeää on, että tekstit saisivat tarpeeksi aikaa syntyä. Näytelmäkirjailijana tulisi tuottaa tekstiä mahdottoman nopealla tahdilla, jotta kirjoittamalla eläisi. Jos ei olla tarkkana, tuotantopaine voi jyrätä niin tekstin kuin ihmiset. Tuntuu kuin tekijät olisivat hirveän väsyneitä kaiken aikaa. Siihen, ettei saa tarpeeksi taloudellisia resursseja tehdä työtänsä, eikä aikaa – joka on myös taloudellinen resurssi. Päätimme tehdä tekijöilleen inhimillisen tuotantokuvion, jossa otetaan huomioon sen, että me olemme oikeasti itse tärkein resurssimme. Laskimme budjetin pohjalta kuinka suuri tuotanto voi olla, kuinka paljon kirjoitustyöhön tarvitaan aikaa ja resursseja, kuinka paljon harjoitusaikaa ja minkälaisissa olosuhteissa työryhmä voi hyvin. Emme halunneet tehdä esitystä hinnalla millä hyvänsä.  
 
Kun TTT avasi residenssihaun, haimme ja saimme harjoitustilaa ja esityspaikan Eeva-Liisa Mannerille tutulle näyttämölle, TTT:n Kellariteatteriin. Residenssi on toiminut hyvin, ja olemme tunteneet olomme tervetulleiksi. TTT:n apulaisnäyttämömestari Anssi Lankinen on ollut suurena apuna. Korona vaikuttaa kaikkeen, ja esityskautta on vaikea ennakoida, mutta on mahtavaa, että pääsemme kohta esittämään liveyleisölle. 
 
Haluaisin yhä toisen ammatin, jossa voisin olla luonnossa. Kädet-mullassa -ammatti voisi auttaa kirjoittamista. Tällä hetkellä kirjoitan myös näytelmää nimeltä Parantaja – Jäähyväiset egolle, joka on kolmas teos, jossa käsittelen oman maailmankuvani muuttumista, ja kielen muuttumista joksikin toiseksi kieleksi, esimerkiksi musiikiksi. Musiikki kantaa muistoja eri tavalla kuin kieli, kauniimmin. Minusta siinä on jotain hyvin armollista, välitilamaista. On kirjailija, jolle oikea oleminen on jossain ei-artikuloidussa ja ei-valmiissa.
 
Elina Snicker on näytelmäkirjailija ja ohjaaja. Puu – A Tree kuunnelma on YLE Areenassa vielä viisi päivää kuunneltavana, Kun kissakin kuoli aloin nauraa - Kirjeitä Eeva-Liisa Mannerille  saa ensi-iltansa TTT:n Kellariteatterissa perjantaina 27.8.2021. Esitys on tehty kiertäväksi.
 
Kuva: Terho Aalto

Sinua voisi kiinnostaa

Näytelmät Kirjailijat Haastattelu