Kokkola-karaokea teatteriin Sloveniassa 

 

Leea Klemolan Arktisen trilogian aloitusnäytelmä Kokkola sai kantaesityksensä yli 20 vuotta sitten Tampereen Teatterissa. Nyt teos tulee Celjen kaupunginteatteriin, jonne huhtikuisen ensi-illan ohjaa Živa Bizovičar, nuori kotimaassaan palkittu teatterintekijä. Kokkolaa on käännetty monelle eri kielelle ja sitä on tehty teatteriin esimerkiksi Virossa ja Tsekissä, sitä on esitetty lukuteatterina Itävallassa ja Yhdysvalloissa. Sloveeniksi näytelmän on kääntänyt Julija Potrč Šavli. 

 

Zeppelinin perheen saagan avauksessa tehdään lähtöä Grönlantiin hylkeenä, omissa nahoissa ja pienissä piireissä viihdytään juuri ja juuri, mutta tiivis yhteisö ja keskinäinen auttavaisuus ovat myös ehtymätön voimavara. Sloveniankieliseen kantaesitykseen on suunnitteilla näyttämölle pieni Suomi, karaokebaareineen. 

 

Ohjaaja Živa Bizovičaria Klemolan näytelmässä veti oman perhehistoriansa vuoksi puoleensa juuri rajattu yhteisö, josta joko lähdetään tai sinne jäädään iäksi. TINFO haastatteli Bizovičaria helmikuussa, niihin aikoihin kun näytelmän harjoitukset Celjessä olivat alkamassa. 

 

 

 

Živa Bizovičar: Kasvoin syrjäisellä paikkakunnalla vuoristossa, lähellä Škofja Lokan pikkukaupunkia. Noin 12 000 asukkaan kaupunki on paljon pienempi kuin Kokkola. Eroavaisuuksista huolimatta tunnistin tekstiä lukiessani sen eristäytyneisyyden ja yhtäältä halun muuttaa yhteisöä, jossa on kasvanut, toisaalta paeta sitä, samalla kun vahvasti sitoutuu siihen paikkaan ja saa tuntea yhteisön odotukset itseään kohtaan. Ajattelen, että ulos murtautuminen tälläisesta kehästä on vaikeaa, varsinkin nuorille ihmisille. 

 

Itse muutin pois kotiseudultani kymmenen vuotta sitten, 16-vuotiaana ja asetuin asumaan pääkaupunkiin Ljubljanaan. Matkaa kotikylästä on vain 45 minuuttia autolla, mutta Sloveniassa kaikki on lähellä. Jonkinlainen kaipuuni ja nostalgiset ajatukset Škofja Lokaa kohtaan uskoakseni saivat minut tarttumaan Leea Klemolan näytelmään. Kokkola-näytelmässähän kukaan ei oikeasti pääse lähtemään. Kaikki ovat kiinni samoissa kuvioissaan, takertuneina ihmissuhteisiin. Näytelmän hahmot muistuttivat minua ihmisistä, jotka tunnen kotipuolesta tai muistan lapsuudestani. Ja totta kai, hahmoissa on monella tapaa minua itseäni, sitä outoa käytännöllisyyttä, oikeamielisyyttä, kaipuuta, herkkyyttä, ja samanaikaista kovuutta. 

 

Tietysti samankaltaisuutta tunnistan myös ryyppäämisen – sen ainoan väylän oman herkkyytensä näyttämiseen ja kaiken kasassa pitävän eliksiirin. Luulen, että tilanne on samantapainen koko Sloveniassa, maan syrjäseutujen paikkakunnilla. Pienessä maassamme ainoa kaupunkimainen keskus on Ljubljana, kulttuurinen ja taloudellinen keskus, kun taas muut alueet tuppaavat jäämään unohduksiin. 

 

 

 

Aluksi luin näytelmän englanninkielisenä (Aleksis Meaney) käännöksenä, joten en kiinnittänyt kieleen niin paljon huomiota. Kun sitten olin ehdottanut näytelmää Celjen kaupunginteatterin johtajalle, Miha Golobille, ja alettiin puhua teoksen käännättämisestä sloveeniksi, tajusin, että tarvitaan ihan erityistä, ei liian kirjallista kieltä. 

 

Sloveniassa puhutaan monia murteita, melkein jokaisessa kaupungissa tai kylässä on omansa. Kuitenkin kun teatterissa käytetään puhekieltä, niin se on yleensä pääkaupungin slangia, vaikka näytelmää esitettäisiin muualla. Murteet on varattu lähes ainoastaan tekemään komediallinen vaikutus, mitä minä tässä esityksessä haluan välttää. Haluan, että murre näyttää hahmot herkkinä pikemminkin kuin tekee heistä karikatyyrejä. 

 

Valitsimme näytelmässä käytettäväksi aivan tietyn murteen, vähemmän käytetyn ja sellaisen, joka ei tee hahmoista naurettavia. Tulemme käyttämään kaivoskaupunki Trbolvljen kieltä, siinä on paljon vaikutteita saksasta, paljon kirosanoja ja epätasainen rytmi. Se on karskia ja suoraa. Kuulimme kääntäjältämme Julija Potrč Šavlilta että alkuperäisessä näytelmässä puhutaan myös murteellisesti, Kokkolan murretta. Julija käänsi näytelmän neutraalille kielelle sloveeniksi, minkä jälkeen Jaša Drnovšek käänsi siitä haluamamme alueen murreversion.  

 

 

 

 

Tehdessämme näytelmää teatteriin päätimme olla uskollisia suomalaiselle maisemalle. Haluamme säilyttää myös muita suomalaisuuteen viittaavia elementtejä, alkoholimerkkejä, suomalaisia lauluja, nimiä ja suomalaisen hylkeen. Kieltä lukuunottamatta en halunnut lokalisoida näytelmää kovin paljon. Joskus on helpompi löytää kiinnekohtia samanlaisuuksien kautta kuin pakolla sovittaa teosta paikalliseksi.  

 

 

Rakastan näytelmän soundtrackia. Musiikki on ihan olennainen osa teosta, se määrittää tunnelman, viittaa keskeisiin dramaturgisiin kohtiin ja rytmittää näytelmää. Pyrimme sisällyttämään kaiken tämän esitykseemme. 

 

Mauran baarissa on karaokea, ja näyttelijät tulevat laulamaan muutaman näistä lauluista (luultavasti tosi huonolla suomella). Esitykseen tulee myös tähän teokseen vartavasten sävellettyjä kappaleita. Ajatuksissamme on Frank Zappa ja kummallinen, mutta aivan mahtava pornolevy 1980-luvulta. 

 

 

 

Tiedän jotain, mutten kovin paljon. Kun vielä opiskelin, luin Sirkku Peltolan, Kristian Smedsin ja Pipsa Longan näytelmiä sloveniankielisestä kirjasta*. Lisäksi muutama vuosi sitten Celjessä esitettiin Sofi Oksasen Puhdistus. Ja koulussa me kaikki luimme Arto Paasilinnaa. Siihen aikaan todellakin kaikki, vanhempani, opettajat, ystäväni ja heidän vanhempansa, kaikki lukivat hänen kirjojaan. Isäni piti erityisesti Ulvovasta mylläristä. Luulen, että pääsimme kirjojen kautta palaamaan siihen aiemmin mainitsemaani yhteisöllisyyteen. 

 

 

 

 

 

 

---

 

Lue myös: Julija Potrč Šavli, mitä kuuluu?

*Antologia julkaistiin vuonna 2017 Mariborin kansainvälisen teatterifestivaalin sarjassa. TINFO-apurahalla pystyttiin tukemaan kääntäjien työtä. Lue uutisjuttu (26.10.2017).