15.05.2023
Täydellinen kombo
Kirjailija Ville Koskivaara suomentaa saksasta ja englannista. Teatterikorkeakoulun dramaturgian opetusohjelma antoi aikanaan eväät paitsi kirjailijan työhön, tutustutti myös teatterikääntämiseen. Todellinen täsmätyö tuli kohdalle saksalaisen Enis Macin näytelmässä, joka “naittaa klassikot ja nykyfeminismin”. Omassa kirjoittamisessaan Koskivaara kokeilee tekstin täydellistä sukupuolettomuutta, vie tuhon jälkeisille näyttämöille ja jättää tilaa lajien väliselle tasavertaisuudelle.
Ville Koskivaara puhuu mielellään kirjoittamisesta, suomentamisesta ja ekokatastrofeista, joita hän pitää luonnollisena seurauksena älykkään lajimme toiminnasta ympäristöämme ja muita lajeja kohtaan, sekä omien tekstiensä sukupuolittamatta jättämisestä. Tästä kaikesta Koskivaara puhuu tietenkin senkin vuoksi, että olen tästä kaikesta häneltä kysynyt.
Olin laatinut Teams-tapaamistamme varten kysymyspatteriston, jonka sisäinen logiikka eteni “miten sinusta Ville tuli sinä” -osiosta utelemaan siitä, mitä hän tällä hetkellä on kirjoittamassa ja millaiset eväät kirjailijuuteen antoi Teatterikorkeakoulu, minkä jälkeen siirtyisimme puhumaan kielistä, näytelmätekstien välittämisestä kieleltä toiselle, onhan Koskivaaran kaksi suomennostyötä nähty jo tämän vuoden puolella teatterissa.
Koen tärkeäksi puhua Ville Koskivaaran kanssa juuri tässä hetkessä siksi, että hänen taituruuttaan on saksalaisen Enis Macin tuoreen näytelmän Kesytön (WÜST Oder Die Marquise von O…. – Faster Pussycat! Kill! Kill!) suomeksi saattaminen. KokoTeatterin ensi-ilta oli maaliskuussa, ja on puolestaan Maailma näyttämölle -hankkeen ansiota, että käännös ja esitys ylipäätään voitiin toteuttaa.
Maci yhdistää teoksessaan keskenään kaksi pintapuolisesti katsoen yllättävää kulttuurituotetta, 1800-luvun klassikkonovellin, Heinrich von Kleistin O:n markiisitar (Die Marquise von O..., 1807), “jonka moni saksalainen lukee koulussa”) ja 1965 julkaistun Russ Meyerin toimintaelokuvan Faster Pussycat! Kill! Kill!. Koskivaara, joka sanoo olevansa erityisesti kotonaan kokeilevan näytelmän parissa ja taitaa saksan kielen syvällisesti, myöntää että tarkkana sai olla, jotta havaitsee kaikki riveille ja rivien väleihin kirjoitetut kulttuuriset viittaukset. Macin näytelmässä on von Kleistin teosta kommentoivaa metapuhetta myös alkuperäisen novellin välimerkistä – ajatusviivasta, sen pituudesta ja raiskauksesta, joka oletettavasti sen aikana tapahtuu.
Tähän vielä palataan, mutta ensin palaamme tämän haastattelun päähenkilön, Ville Koskivaaran lapsuuteen.
- Minuun tarttuivat kielet helposti, se liittyy tähän autismiini. Opin suhteellisen kivuttomasti ääntämään natiivin lailla, ymmärtämään ja lukemaan. Saksan opinnot aloitin jo ala-asteella. Se oli koulussamme jonkinlainen kokeilu, että oli mahdollista valita saksa. Kyllä mä muistan, miten meinasin haluta lopettaa, koska ei se saksa silloin tuntunut järin seksikkäältä kieleltä eikä muut koulukaverit jaksaneet sitä pitkään. Onneksi vanhemmat patisti, että jos nyt kuitenkin jatkaisit. Tässä sitä nyt niitä hedelmiä korjataan.
Koskivaaran yhdistelmä, saksan taito ja näytelmäosaaminen, on sellainen, ettei sitä ole kuin harvalla Suomessa. Kirjoittaminen, jota myös kääntäminen on, tunki ulos kaikissa muodoissaan jo lapsena, ja ensimmäinen kirjallinen tuotos, tarina, syntyi viisivuotiaana, romaanin suomentamista englannista tuli kokeiltua varhaisteininä.
Varsinainen ajatus suomentamisesta työnä virisi suomentaja ja dramaturgi Jukka-Pekka Pajusen Teatterikorkeakoulussa pitämästä kurssista, joka Koskivaaran kohdalla johti vuonna 2013 ilmestyneeseen Goethe-instituutin rahoittamaan ja julkaisemaan saksankielisen nykynäytelmän antologiaan Peruskivet, joita myös Koskivaara oli muuraamassa eli valikoimassa teoksia ja suomentamassa mm. muiden saksantaitoisten dramaturgian opiskelijoiden ja Pajusen kanssa. Antologiassa ilmestyi Koskivaaran suomennoksena Feridun Zaimoglun Mustat neitsyet (Schwarze Jungfrauen), ja paria vuotta myöhemmin toisessa antologiassa Anja Hillingin Surun musta eläin (Schwarzes Tier Traurigkeit) ja Wolfram Lotzin Suuri marssi (Der große Marsch).
Lintujen ja muiden toisten kanssa maailmassa
Ville Koskivaaran kirjoittamassa Epäkuolleet -näytelmässä ollaan toisinaan jonkinlaisessa piilopaikassa, välillä kaupunkioloissa, välillä meren rannalla, ojassa tai metsässä. Teoksen henkilöt K ja R arvelevat olevansa viimeiset paikalla, fantasioivat sillä, että jos kuitenkin saisi “kuolleen, joka kävelee” kiinni ja “jälttäisi sen olkapäätä” nälkäänsä. Siitä ollaan melko varmoja, että ihmisiä ollaan, “jos jotkut on vielä ihmisiä niin me”. Keskustelu ottaa eksistentiaalisia kierroksia, tuhon jälkeinen maailma on ruumiineritteistä, takaa-ajounien näkemistä, kuolemaa, ja kaksin olemisen tuottamaa läheisyyttä.
Koskivaara fileoi näytelmässään elämää biologisen terävästi. Tällekin taipumukselle löytyy haastattelun aikana alkuperä: vanhemmat ovat molemmat koulutukseltaan biologeja. Luonnossa liikuttiin perheenä paljon, marjastuksen, sienestyksen ja kalastuksen ohessa havainnoitiin ympäristöä. Herkkyytensä ansiosta lapsi imi tietoa itseensä:
- Opin jo lapsena melekeen kaikki Suomen lintulajit. Äiti on opettaja, häneltä saattoi myös kysyä lajeista ja vastaus tuli.
Epäkuolleiden K ja R koittavat puhella asioista, vaihtaa ihmiskokemuksia ruskan eri väreistä tai maratonin juoksemisesta samalla uumoillen, että “ihmisen, lohen ja streptokokin kokemusmaailmoilla on lähinnä aste-eroja". Toisessa Koskivaaran näytelmässä (?) tai kokeellisessa tekstitaidejärkäleessä (656 sivua), Vanessan unessa tapaamamme monilajisuus on silmiinpistävää.
- Ehkä tämä ihmisten suhde toisiin olentoihin, eli niinsanottuihin eläimiin, kasveihin ja muihin on sellainen aihe, jolle olen itse vähän sokea, koska se on niin itsestäänselvä minulle. Tajuankin juuri tässä hetkessä, että taidan kuvailla teoksissani kaikkia muita enemmän ja tarkemmin kuin ihmishenkilöitä.
Luen Teatterikorkeakoulun julkaisusta (2010) vuosikurssin opiskelijoiden esittelyjä, siinä Koskivaaran kuvatekstissä lukee, että “viihtyy luonnossa”. Kysynkin tästä tarkemmin, suhteesta luontoon ja ympäristöön.
- On mulla kirjoittamisessa ihan konkreettisena aiheena se, mikä meidän paikkamme tässä maailmankaikkeudessa on, niin kuin että: myö ja muut.
Koskivaaran puheen murrerekisteri on sitä laatua jossa “metässä” ollaan, “mehtään” mennään. Hän sanoo myös saaneensa jo varhain lapsena vanhemmiltaan puukon käteen, metsäsamoiluille tarvekaluksi, puhdeveistelyjä varten. Myöhemmin, jo Teatterikorkeakoulun dramaturgian linjalta valmistuttuaan Koskivaara on kouluttautunut muinaistekniikan artesaaniksi. Puuta ja luuta kivikautisina materiaaleina hän pitää mieleisinään, vaikka koulussa pääsi kilkuttelemaan myös sepän pajassa ja kutomaan kangaspuilla. Nykyään tämä taitopakki on omien kirjoitustöiden ja suomentamisen tieltä naftaliinissa.
- Jotain tulee autotallissa joskus veisteltyä.
Entisaikaisten käsityötaitojen opettelukin on Koskivaaralla liittynyt siihen, utopiana kylläkin pitämäänsä, selviytymiseen. Hän kuitenkin pitäisi kauniina ajatuksena varautumista jälkifossiiliseen aikakauteen, opin ottamista esiteollisen ajan ihmiseltä.
- Rehellisyyden nimissä, onhan siinä varmaan jotain Tarzania lukeneen ihmisen selviytymisfantasiaa, että olisipa siistiä pystyä osoittamaan pärjäävänsä tuhon jälkeisessä poikkeustilassa.
Olen pyytänyt Koskivaaraa vähän kertomaan lisää siitä “tuhon jälkeisestä maailmasta”, josta hän puhuu Epäkuolleista tehdyn teatteriesityksen (ohj. Ossi Koskelainen, yhteistuotanto: Seinäjoen kaupunginteatteri ja Kokkolan kaupunginteatteri, 2019) esittelyssä.
- Meidän yhteiskunnassa ja meidän kulttuurissa eletään semmoisessa häkellyttävässä harhassa, että kaikki tulee jatkumaan osapuilleen tällaisena tai vielä parempana ikuisesti mitä tulee ihmisen aineellisiin elinolosuhteisiin, hyvinvointiin ja teknologian tasoon.
Koskivaara tiedostaa puhuvansa biologisesta näkökulmasta luonnosta ja ihmisestä ja näiden suhteesta. Hiljattain kokemaamme Covid 19 -viruksen leviämisestä syntynyttä pandemiaa hän pitää “itsestään selvänä”.
- Tuollaisia zoonooseja aika ajoin siirtyy linnuista tai muista eläimistä ihmisiin, kun populaatio on tämän kaltainen. Minun mielestä olisi kuitenkin mutkien vetämistä suoriksi selittää tätä vain väestönkasvulla, kun tiedetään esimerkiksi, millaisia tuotantoeläinkulttuureita meillä on.
Kesytön kieli, kirjaimet väreissä
Ville Koskivaaran teatterille suomentamista teoksista tämän vuoden puolella tuli ensi-iltaan ensin Totuuden hinta (Lucy Prebble) Lahden kaupunginteatterissa tammikuussa, sitten maaliskuussa KokoTeatterissa Enis Macin Kesytön eli O:n markiisitar – Faster Pussycat! Kill! Kill!. Lucy Prebblen Moskovaan ja Lontooseen sijoittuva kamarinäytelmä Aleksandr Litvinenkosta ja tämän vaimosta sai suomentaja Koskivaaran tutustumaan teoksen käsittelemiin lähihistorian tapahtumiin lukemalla aiheesta lisää. Rakenteeltaan konstailemattomassa tekstissä suomentajaan vetosi nimenomaan tarina. Enis Macin näytelmän parissa Koskivaara puolestaan tunsi olevan tutulla maaperällä:
- Kokeellisuudessaan ja omaperäisyydessään minulle tutumman muotoista tekstiä. Macin näytelmä on mielestäni sillä tavalla tyypillinen saksalainen näytelmä, että siinä naitetaan klassikkoteos ja nykyfeminismi. Kombo on täydellinen minulle, joka olen feministi ja rakastan klassikoita.
Myös kielellistä vetovoimaa teos tarjosi suomentajalle tuplaten:
- Macin teos viehätti myös siksi, että suomensin sitä oikeastaan kahdesta eri saksasta. Eli jostain 1800-luvun romantiikan ajan saksasta ja sitten 1960-luvun eksploitaatioelokuvan käyttämästä puhekielestä. Mikä huikea trippi päästä uppoutumaan näihin molempiin kielimuotoihin.
Kaikesta traagisesta ja tekstin yllä makaavasta väkivallan painosta huolimatta kuvaan Ville Koskivaaralle kokemuksiani Macin näytelmän suomennosta luettuani “hykerryttäviksi”. Mainitsen sen tunteen, joka lukijalle tulee kuin “puuterihuiskan tuoksuiset, yleväkäytöksiset markiisit ja markiisittaret kohtaisivat todella leveän ja löysästi sanoja pudottelevan puhekielisyyden”.
- Tämä kontrasti on tosiaan monella tasolla läsnä siinä tekstissä. Kahden erilaisen teoksen, Heinrich von Kleistin novellin ja Russ Meyerin elokuvan päällekirjoituksena siinä on pitkiä suoria sitaatteja näistä. Suomentaessani tuli sellainen tuntu, että teksti sisältää myös sellaisia ylätyylisiä ilmauksia ja sanoja, joita edes saksalainen nyky-yleisö ei ymmärrä, vaikka sitä von Kleistia luetaan kouluissakin.
Vielä toisenlainen kielellinen kontrasti Koskivaaran mukaan syntyy siitä, että 1960-luvun puhekielikin on vanhahtavaa, kun asiaa katsoo nykyisyydestä käsin. Se on myös ajalta kauan ennen suomentajan tai kirjailija Enis Macin syntymää. Kuten Koskivaara huomauttaa:
- Ei Maci, joka on mua nuorempi, ole koskaan itse puhunut sellaista kieltä.
Koskivaara kertoo tunnistaneensa suomentamisen aikaiset sudenkuoppiin astumisen vaarat:
- Vaikka osaan saksaa niin, että kehtaa ottaa rahaa suomentamisesta, niin toisena kielenään jotain osaavalta vaatii aivan erityistä tarkkuutta tällainen, esimerkiksi niiden kielirekisterien vaihdosten havaitseminen.
Riskaabelin juuri tästä suomennostyöstä teki Koskivaaran mielestä se, että O:n markiisitar -novelli on niin tarkkaan perattu, on tehty akateemisia tutkimuksia *. Tunnettuudesta hän antoi ensin vertailukohdaksi Seitsemän veljestä, mutta vaihtoi sitten Raamattuun.
- Olin oikeastaan mahdottoman tehtävän äärellä, miten välittää suomenkieliselle lukija- ja katsojakunnalle sitä tunnetta klassikosta. Kun ei sinne alaviitteitäkään saa, näytelmätekstin pitää riittää.
Sivuhuomiona sanottakoon, että alaviitteistä Ville Koskivaaralla totisesti on kokemusta. Siitä hetkisen tuonnempana.
Koskivaara oikein intoutuu, kun haastattelun kuluessa muistaa Enis Macin näytelmästä kielellisen yksityiskohdan, tietyn sarjakuvamaisuuden, jonka kirjailija on teokseen tuonut. Se tapahtuu kielileikillä, johon saksa ja suomi taipuvat:
- Siis tää, kun henkilö käpälöi toista henkilöä ja se sanoo, “käpäl käpäl”. Tämmöistä kieltä olen pienenä tehnyt itsekin huvikseni, ja vastaavia näkee vaikka Viivissä ja Wagnerissa. Tämmöisiä lapsellisen ihania juttuja, joten oli pakko päästä suomentaessa mehustelemaan tällä.
Englanti ei Koskivaaran havaintojen mukaan tarjoaisi samaa riemua, mitä pitkien sanojen ja sanavartaloiden suomi ja saksa. Tai ainakin käännösratkaisut pitäisi perustaa toisin.
Kielirekistereillä – ja kielillä, oikeilla tai keksityillä – pelaamista ja yksityiskohtien ilottelua ei voi olla huomaamatta lukiessani Koskivaaran omaa teosta, Vanessan unta, joka vilisee alaviitteitä, selitteet puolestaan ovat omalakisia lisäten lukijalle tietoa tai harhauttaen. Ensimmäiset viittaukset teoksen lukija kohtaa nimiösivulla, alaotsikossa: kolme sanaa, kolme alaviitettä, kuinkas muutenkaan.
Enis Macin näytelmässä taas väkivaltaleffasta tutun nimiset Billie, Rosie ja Varla** kommentoivat merkityksillä täyteen ladattua “kuuluisaa” ajatusviivaa. Onhan niin, että von Kleistin novellissa eräs ritarillinen hahmo, kreivi F. sotatapahtumien keskellä “pelastaa” markiisittaren todennäköiseltä joukkoraiskaukselta, mutta käyttääkin itse hädänalaisen tilannetta hyväkseen. (Kirj. Huom. Toisin kuin Koskivaaralta kuulemani mukaan alkuperäisessä novellissa, Marja Wichin suomennoksessa tällaista ajatusviivaa – ei ole. On kylläkin tapahtumien kulkuun aukon jättävä, nopea siirtymä siitä, kun Markiisitar vajoaa pyörtyneenä maahan, siihen kun tämän seuralaisnaiset ryntäävät paikalle ja Kreivi F. lähtee hälyttämään lääkäriä.)
- Maci näytelmässään kommentoi pohjatekstejä huomattavan paljon ja suoraan. Kyseenalaistaa niitä, nauraa niille ja kauhistuu niistä.
Enis Macin vuonna 2021 Theater Bremenissä kantaesitetyssä näytelmässä (ohj. Elsa-Sophie Jach) populaari kohtaa klassisia draaman aineksia kuoroineen (Pussycats), teos katsoo maailmaa feminististen lasien läpi. Macin kokoonkeittämässä aineksessa sukupuoli on binääri. Me tulemme Ville Koskivaaran kanssa, hänen tekeillä olevaan romaaniinsa liittyen, puhuneeksi myös sukupuolettomuudesta. Koskivaara kokeilee nimittäin, miten onnistuu kirjoittamaan tekstin täysin ilman (mitään) sukupuolittavia ilmauksia tai viitteitä. Eikä tässä lopulta helpotusta tuo suvuton suomen kielemme:
- En tietysti voi vaikuttaa siihen, miten lukija tekstiäni sukupuolittaa. Mutta itselleni tämä neutraaliuden kokeilu tuottaa suurta vapautta. Esimerkiksi normaalisti hyvin sukupuolitettujen ruumiinosien kuvaamiseen tulee ihan uudenlainen näkökulma.
Kahden hatun taktiikalla
Kysyin saksan ja englannin lisäksi ruotsia ja islantia taitavalta Koskivaaralta odotetun kysymyksen, “miksi islanti”, olin johtanut sen liittymään jotenkin kiinnostukseen muinaisiin kulttuureihin ja käsityötekniikoihin. Ihan niin se ei mennyt, oli kyse arkisemmasta, nimittäin opiskelijavaihdosta Reykjavikissa. Sen sijaan itselleen ominaisen aistimisen tavan ansiosta Koskivaara pystyy kertomaan minulle kielen tekstuureista ja väreistä:
- Minua kyllä kiinnosti islannin kieli tähän autismiin liittyen. Mulla on synestesia eli aistin kielen äänteet ja sanat värillisinä ja niillä on tekstuureja ja maisemia. Tämä koskee myös islannin kieltä.
Millaisia maisemia ja värejä?
- Puhutussa kielessä yksittäisillä äänteillä on värit, mutta sitten taas sanoissa on kokonaisia kuvia ja maisemia. Islanti olisi ehkä sellainen koivujen ja pajujen reunustama vuoristopuro.
Islannista Koskivaara ei sano kääntävänsä, ja ruotsista hän toteaa, että sen kanssa on sama kuin takomisen, että kesannolla oleva taito varmasti palautuisi, jos sen pariin palaisi ja tarve olisi.
Minua kiinnosti myös teatterikääntäminen yleensä, esimerkiksi, tilataanko häneltä näyte- tai raakakäännöksiä saksankielisistä näytelmistä ohjelmistosuunnittelun tueksi. Tätä ei Koskivaaran mukaan tapahdu eikä saksasta muutenkaan tule teatterille käännettävää kovin usein. Sen sijaan englannista voisi kääntää, jopa enemmän kuin on valmis tekemään:
- Mulle ainakin niitä työtarjouksia on tullut omalta agentiltani (Nordic Drama Corner) ihan huomattavan paljon, mikä tuntuisi kielivän siitä, että – rikon tässä ehkä jonkin tabun kun sanon, että mä oon varmaan ihan hyvä työssäni. Toisaalta voi tämä kertoa siitäkin, että teatteria tuntevia, englannista kääntäviäkään ei välttämättä ihan hirveästi ole. Vai katoavatko osaajat muille aloille?
Niin, mikä veisi mahdollisia teatterin, näytelmäkirjallisuuden ja eri kielten taitajia pois, työskentelemään ihan muualla. Ehkä käsitys siitä, ettei teatterikääntämisessä olisi töitä tarjolla. Ville Koskivaaran kokemus puhuu muuta, vaikka hänen repertuaarissaan on kaksi eri asteisesti sekä kysyttyä että osattua kieltä. Kirjoittamisen ja suomentamisen erikoisosaaja hänestä tuli Teatterikorkeakoulussa, jonka dramaturgialinjalle hän hakeutui nimenomaan sen kovan kirjoittajakoulun maineen takia, ja nyt jakaa työaikaansa kahden välillä:
- Itse tasapainottelen tosiaan kahden hatun kanssa. On tämä kirjailijan identiteetti, joka mulla on se vanhin ja tietyssä mielessä ensisijaisin. Sitten on kääntäjän identiteetti, joka joltain osin on ehkä tulonmuodostukseltaan varmempi. Nyt mä puhun rahasta, josta yleensä ei puhuta, mutta tehdään pientä vallankumousta ja aletaan puhua rahasta. Olen viime vuosina saanut tosi ihanan paljon apurahoja myös omien romaanieni kirjoittamiseen ja siten viettänyt suuremman osan työajasta niiden parissa.
Maailma näyttämölle -hanke on eetokseltaan tuki suomentamiseen***, käännösnäytelmien näkymiseen Suomessa teatterissa. Olin udellut Koskivaaralta sitä, miten hanke on vaikuttanut hänen työskentelyolosuhteisiinsa. Siinä mielessä kyllä, että ilman hankkeesta KokoTeatterille myönnettyä apurahaa, Enis Macin näytelmää ei välttämättä olisi lähdetty tekemään. Mutta muuten Koskivaaran työelämänormaali jatkuu entisellään:
- Vaikka prekaari tulonmuodostus onkin epävarmaa, aion jatkaa tällä tavalla myös tulevaisuudessa. Ja kun itsensä työllistää, niin on myös mahdollisuus tehdä aika omaehtoisesti. Määritellä vaikka, että nyt loppuvuoden kirjoitan tätä fantasiaromaaniani. Ja sitten voi tulla väliin käännöstöitä, jos tulee. Näin se ihannetilanteessa meneekin, että suurimman osan ajasta kirjoitan ja loppuajan käännän.
TINFO / Sari Havukainen, 12.5.2023
* Vaikutelmaa ko. novellin suosittuudesta tutkimusten aiheena antaa (myös minunlaiselleni saksaa varsinaisesti taitamattomalle, kirj.huom) vaikka Maaria Pulkkisen pro gradu -tutkielman lähdeluettelo (Tampereen yliopisto, 2015).
** Enis Macin näytelmän jälkipuoliskolla tapahtumien ja repliikeissä sanottua kommentoimaan vaihtuu puolestaan Markiisitar.
*** Suomen Kulttuurirahasto myöntää Maailma näyttämölle -apurahoja teattereille näytelmätekstin suomentamisen ja esityksen tuottamisen kuluihin. Hankkeen toinen rahoittaja, Svenska Kulturfonden puolestaan rahoittaa näytelmien esitettäväksi
ruotsintamista.
Kuva: Venla Kaasinen
Kesytön KokoTeatterissa (ohjaus: Anna Veijalainen) 20.5.2023 saakka. Toinen tänä vuonna ensi-iltaan tullut Koskivaaran suomentama näytelmä on Lahden kaupunginteatterin Totuuden hinta (Lucy Prebble, ohjaus: Anne Rautiainen). Enic Macin näytelmästä Maailma näyttämölle -tietokannassa.
Tekstissä mainitut julkaistut teokset:
Heinrich von Kleist: Locarnon kerjäläiseukko. Seitsemän novellin valikoiman on suomentanut Marja Wich. Faros, 2011.
Peruskivet. Kuusi näytelmää saksankielisiltä näyttämöiltä (toim. Jukka-Pekka Pajunen ja Alexandra Stang). Goethe-Institut Finnland, 2013.
Lisäksi haastattelun tekijällä ollut luettavana tai kuunneltavana:
Enis Macin näytelmästä Ville Koskivaaran tekemä suomennos. Saatu KokoTeatterilta ennen maaliskuun 2023 ensi-iltaa.
Ville Koskivaaran kaksi kirjallista teosta
Epäkuolleet (2014)
Vanessan uni (2022)
Ville Koskivaaran käsikirjoittamat kuunnelmat
Hirviön unet, kuunnelmasarja (ohj. Mirkka Kallio), YLE Draama, 2021
Sidos, kuunnelma (ohj. Toni Kamula), YLE Draama, 2021
Myös viitataan Alexandra Dunaevan tekemään Enis Macin haastatteluun.