Yhdistävä sauma 

 

Alexandra Dunajeva: Kiitos paljon suostumisestasi haastatteluun. Ensimmäinen kysymykseni koskee sitä organisaatiota, joka on auttanut näytelmäsi synnyssä. Tarkoitan näytelmäkirjailijoiden yhdistystä (SACD Société des auteurs et compositeurs dramatiques), olen todella vaikuttunut siitä, miten se pystyy tukemaan naisnäytelmäkirjailijoiden näkyvyyttä. Miten organisaatio toimii? 

 

Penda Diouf: Kyllä, on kyse näytelmäkirjailijoiden ja teatterisäveltäjien yhdistyksestä. Se auttaa lakiasioissa, puolustaa tekijänoikeuksiamme ja varmistaa, että saamme näytelmiemme esityksistä korvaukset. SACD on meille kuin koti. Järjestö on tilannut nyt jo kahdeksan vuoden ajan naiskirjailijoilta kymmenen minuutin lyhytnäytelmiä luettavaksi näyttämöllä. Niinpä myös Polkuja oli alun perin tuollainen, vain kymmenen minuutin luonnos, jota esitin yleisölle lukuisia kertoja, mm. Avignonin festivaalilla. Kerran sitten esityksen jälkeen Avignonissa kaksi ohjaaja tuli puheilleni ja kysyi, olisiko minulla kokonaista näytelmää. Heidän mielenkiintonsa sysäsi minut viimeistelemään teoksen ja kannusti syventämään tutkimustani, jolloin voisin kertoa enemmän siitä, mitä Namibiassa aikanaan tapahtui. 

 

Näin minä kirjoitin monologin omasta elämästäni mustana naisena, lapsuudestani mustana lapsena Ranskassa ja matkastani Namibiaan. Olennainen osa tätä näytelmää on historiatieto, joka kertoo, mitä maassa tapahtui vuosina 1875-1915, Saksan siirtomaavallan aikana. Kaksi namibialaista heimoa, hererot ja namat, joutui kansanmurhan kohteeksi. Hereroista kolme neljästä ja Namoista puolet tapettiin. Hererot muodostivat ennen etnisen enemmistön, nyt heitä on vain 6 % Namibian väestöstä.  

 

 

AD: Miten sait tietää kansanmurhasta Namibiassa? Tapahtuiko se matkan aikana vai jo sitä ennen? 

 

PD: Jo ennen matkaa. Urheilin nuoruudessani, ja kuten monet muutkin, katsoin olympialaisia. Huomioni kiinnitti erityisesti yksi tietty urheilija, Frankie Fredericks. Hän erottui muista mustista urheilijoista, yhdysvaltalaisista, jotka olivat voimakkaampia ja niin itsevarmoja. Ja Fredericks taas oli hyvin vaatimaton, mutta omanarvontunto huokui hänestä. Aloin ottaa selvää hänestä ja hänen kotimaastaan, Namibiasta. Siellä on kaksi autiomaata, Namib ja Kalahari. Minua kiinnostivat nämä hiljaiset ja kauniit maisemat. Sitten löysin tietoa kansannoususta. Olin todella järkyttynyt – en ollut tiennyt asiasta mitään.  

 

Myöhemmin tajusin, että kauheuksilla, joita Namibiassa tapahtui, oli yhteneväisyyttä toisen maailmansodan tapahtumien kanssa. Kukaan ei puhunut koulussa siitä, miten saksalaiset tuhosivat namibialaisia – tästä surullisesta menneisyydestä vaiettiin. Päätin matkustaa Namibiaan ymmärtääkseni paremmin, millainen maa se on ja mitä siellä tapahtui.   

 

 

AD: Näytelmässäsi viehättää se, miten oma elämäsi kietoutuu teoksen päähenkilön tarinaan. 

 

PD: Minun piti kirjoittaa tarina itseni kautta, ohjata se kulkemaan minun äänelläni. Moni ajattelee, että siirtomaavallan aika Afrikassa kuuluu menneisyyteen. Mutta meillä on Euroopassa edelleen rasismia ja ongelmia siirtolaisten integroitumisessa. Elokuvassa, mediassa ja jopa teatterissa rasismi ja ennakkoluulot näkyvät erilaisina stereotypioina. Oma henkilöhistorianikin on esimerkki siitä, kuinka syvälle rasismi tunkeutuu yhteiskunnan rakenteisiin. Tummaihoisten, kuten minun on vaikeampi löytää hyvää työpaikkaa tai saada asuntoa vuokralle, vaikka kuinka olisivat syntyisin Ranskasta. Siitä huolimatta, että synnyin Ranskassa, puhun vain ranskaa, enkä vanhempieni kieltä, eikä polkuni eroa mitenkään valkoisista ystävistäni, minä olen se, joka kohtaa eniten hankaluuksia ja vaikeita tilanteita. Mielestäni tämä kaikki on kolonialismin perintöä, sitä kuinka ihmiset meidät näkevät. Minun henkilökohtainen historiani on yhteydessä näihin ajan kerrostumiin.  

 

Halusin osoittaa kuinka vaarallisia sellaiset asiat kuin arkinen rakenteellinen rasismi on ja kuinka se huomaamatta johtaa erotteluun, syrjintään ja jopa kansanmurhaan. 
 

 

AD: Näytelmässäsi erityisen merkityksellinen kohta oli se, kun ajattelet ruumiillisuutta, puhut “mustasta kehosta”. Frankie Fredericksin kehosta, joka eroaa yhdysvaltalaisten urheilijoiden kehoista. Kuin heijastaen historiaa, Fredericksin keho on hauras ja haavoittunut.  

 

PD: Minusta tuntuu, että monet näkevät mustat ihmiset juuri kehoina. Jopa vielä nykyisinkin teatterin yhteydessä törmään tapauksiin, joissa media kiinnittää huomion esiintyjän ihonväriin. “Tämä musta mies...” tai “mustana naisena tämä näyttelijä...”. Saatetaan jopa unohtaa kirjoittaa roolista sinänsä, sen sijaan ihonväri mainitaan aina. Erittäin usein nimenomaan alastonkohtauksissa nainen on tummaihoinen, hyvin monesti on näin. Mielestäni mustan kehon esineellistäminen on edelleen ongelma. 

 

AD: Olet kirjoittanut Instagramissa usein, että ihanneyleisösi ovat kaltaisesi pienet tytöt, jotka jo varhain ovat kohdanneet rasismin ja etuoikeuden käsitteet. “Haluaisin heidän tietävän minun kirjoittavan myös –ja erityisesti – heille", kirjoitit. Keskustelet koululaisten kanssa, kerrot tekemisistäsi ja pyrit kannustamaan heitä uskomaan itseensä. Kertoisitko tästä lisää. 

 

PD: Asioiden näkyväksi tekemisellä on merkitystä, vaikkei se merkittävästi muuttaisikaan tilannetta. Ennen omistautumistani täysin näytelmien kirjoittamiselle (mikä tapahtui neljä vuotta sitten) työskentelin kirjastossa. Minulle oli hyvin tärkeätä toivottaa ihmiset tervetulleiksi kirjastoon, osoittaa, että heillä on oikeus olla siellä, riippumatta siitä, mitä kieltä he puhuvat, mistä ovat kotoisin ja mitä he tekevät työkseen. Kirjastossa opin “tartuttamaan” kulttuuria heihin, jotka muuten eivät yleensä käy taideinstituutioissa, sellaisissa kuin kirjasto, teatteri tai museo. Minulle on ensiarvoisen tärkeätä näyttää uudelle sukupolvelle, että he voivat saavuttaa päämääriään, vaikka se olisi vaikeata, ja yhteiskunnasta on tässä vain vähän apua. Esimerkeillä on tässä suhteessa merkitystä – minullakin on nuoruudestani tällaisia esimerkkejä. Jos nämä lapset nyt näkevät mustan naisen, sanotaan vaikka kirjastovirkailijana, he saattavat ajatella: “Okei, minäkin voin tehdä tuota aikuisena.” 

 

Sama juttu näytelmäkirjailijoissa. Ranskassa on vain kaksi mustaa naista näytelmäkirjailijana, minut mukaan lukien. Edellinen sukupolvi avasi ovia, ja me yritämme murtautua niistä läpi. Toivon, että meidän jälkeemme uusi sukupolvi pääsee avaamaan taas uusia ovia. Meidän on ponnisteltava jatkuvasti, muuten mustat ihmiset saavat jatkossakin aina vain ne huonopalkkaiset työt, joita valkoiset eivät huoli. Meidän on elintärkeätä taistella oikeuksiemme puolesta. Ja kyllä, kirjoittaessani ajattelin itseäni ja lapsuuttani. Ajattelen muita lapsia, mustia, ja niitä aasialaisia, kaikkia eri kulttuureita edustavia. Haluan heidän olevan itsevarmoja ja tuntevan olonsa turvalliseksi elämässään. 

 

 

AD: Miten ihmiset Namibiassa näkevät oman historiansa? Mitä kansanmurhasta ajatellaan, miten yhteiskunta suhtautuu siihen? 

 

PD: Ollessani siellä en kuullut, että aiheesta olisi keskusteltu julkisuudessa. Siirtomaavallan ajan perintö on kuitenkin valtava. Kolonialismin jäljet näkyvät ihmisten nimissä, uskonnoissa, ruuassa ja monissa muissa asioissa kulttuurisessa koodistossa. Lisäksi erottelu valkoisiin ja mustiin on olemassa. Valkoisia on väestöstä vain 10 %, mutta heidän hallussaan on paljon resursseja ja liike-elämää.  

 

Ensimmäinen tapaamani henkilö, joka puhui kansanmurhasta, oli historioitsija joka yrittää saada Saksaan 1900-luvun alussa tutkittavaksi viedyt ihmisten pääkallot palautettua Namibiaan. Saksa on tunnustanut kansanmurhan ja tulee lähettämään Namibiaan rahaa. Saksa korostaa, ettei ole kyse korvausrahoista, vaan ne on tarkoitettu tukemaan maan kehitystä. Mutta tilanne on monimutkainen, koska kuten sanoin, kansanmurhan uhreiksi joutui kaksi heimoa. Eli he, jotka nousivat aktiivisimmin vastustamaan siirtomaaisäntiä, ja heitä on hyvin vähän enää jäljellä. Nykyinen maan valtaeliitti on muita kuin näiden kansojen jälkeläisiä. Saksalaisten rahat menevät valtiolle eikä uhrien jälkeläisille – ei ihan yksiselitteisen selkeätä.  

 

Joka tapauksessa kansanmurhan tunnustaminen, sanan ääneen lausuminen on ensimmäinen askel. Toivon, että tapettujen ihmisten jäänteet palautetaan kotimaahansa, samoin kuin siirtomaavallan aikana maasta varastetut esineet. En uskalla ennustaa mitään. Minulla ei ole siihen kykyä. Mutta minusta näyttää siltä, että on oleellista ymmärtää, kenelle nämä rahat ovat menossa, jos jo eivät ole menneetkin. 

 

 

AD: Millaisen vastaanoton näytelmäsi sai Saksassa? 

 

PD: Edes Saksassa moni ei tiennyt näistä tapahtumista, niistä ei kerrota koulussa. Se on valitettavaa, mutta toisaalta hyvä, että minun tekstini johdatti ihmiset tälle sivulle omaa historiaansa. Toivon, että tieto leviää edelleen. Näytelmäni liikutti monia, ehkä siksi, etten pyri syyllistämään ketään. Kerron vain tosiasioita, yrittäen rakentaa yhteyden nykyisyyden ja menneisyyden välille. Näytelmäkirjailijana minulla on se etu puolellani, etten pelkästään kerro faktatietoa kansanmurhasta, vaan myös supistan välimatkaa tähän tragediaan, jotta ihmiset ymmärtäisivät ja tuntisivat, kuinka tärkeätä on muistaa nyt näitä tapahtumia. 

 

AD: Näytelmäsi kieli on hyvin musikaalinen. Eikä siis ihme, että sitä on esitetty jonain, jota itse kuvaat sanoin musiikillinen lukuteatteri. Mikä on suhteesi musiikkiin?  

 

PD: Luulen, että olen herkkä aistimaan sanojen musikaalisuutta. Aloitin runoilijana, ja tämä puoli elää vieläkin näytelmänkirjoittamisessani, huomion kiinnittäminen rytmiin ja kielen virtaavuuteen. Minulla ei ole mitään erityistä musiikin alan koulutusta, mutta rakastan musiikkia ja kuuntelen sitä joka päivä. Näytelmä on täynnä kuvia ja sanoja. Mutta se on myös täynnä hiljaisuutta. Hiljaisuus on yhdenlaista musiikkia. Hiljaisuuden ja sanojen musikaalisuuden yhdistelmä muodosti perustan tavalleni kirjoittaa. Näytelmässä esiintyy ompelijahahmo, mietin, että ehkä ompeleminen on yksi tehtävistäni tässä näytelmässä. “Korjaa” se, mikä on rikki, tikkaa yhteen ihmisten tarinoita, tiloja ja aikoja. Saumaa, yhdistä asioita. 

 

 

AD: Ja kieli vaihtelee paljon pitkin näytelmää... 

 

PD: Kyllä, alussa olin lapsi ja lopussa aikuinen nainen, tutkimassa matkan aikana kertynyttä, voimakkaasti puhuttelevaa tietoa. Matka Namibiaan antoi minulle voimaa, äänen, tietoisuuden oikeuksistani ja velvollisuuden puhua. Kohdattuani Namibian historian, minun oli kasvettava aikuiseksi. 

 

 

AD: Kertoisitko minulle tästä projektistasi, www.jeunestextesenliberté.fr. Täällä Suomessa moni teksti jää näkymättömiin, niistä ei tehdä esityksiä teatteriin. Erityisesti näin on käännösnäytelmien kohdalla. Millainen tilanne Ranskassa on tällaisten entuudestaan tuntemattomien tekstien kanssa? 

 

PD: Käynnistimme tämän hankkeen kahdeksan vuotta sitten Anthony Thibault’n kanssa, koska havaitsimme yksipuolisuutta ranskalaisilla teatterinäyttämöillä. Samat, jotka kirjoittivat näytelmät, myös toteuttivat ne teatteriin, samat juonet ja aiheet toistuivat. Ei juuri kuultu maalta tulevien, suurten kaupunkien lähiöiden asukkaiden tai maahanmuuttajien tarinoita. Halusimme kuulla muita kuin stereotyyppisiä tarinoita, nähdä erilaisia kokemuksia ja kokijoita. En itse ole saanut teatterikoulutusta, ja halusimmekin tukea muita näytelmäkirjailijoita, joilla ei ole akateemista koulutusta, saamaan huomiota ja näkyvyyttä. 

 

Valitsemme joka vuodelle jonkin teeman, josta ihmiset sitten kirjoittavat näytelmiä. Näistä poimimme 5-6 tekstiä ja järjestämme lukuteatteriesityksiä eri paikoissa, ammattiteattereissa. Autamme rakentamaan siltoja näytelmäkirjailijoiden ja teatterinjohtajien ja instituutioiden välille. Tämä on yksi (jälleen kerran) ongelmista Ranskassa: saatat saada huomiota eri näytelmäkilpailuissa ja silti teksti jää esittämättä, koska et tunne instituutioita johtavia ihmisiä. Pyrimme myös tasapainottamaan näytelmäkirjailijoiden ja ohjaajien vaikutusvaltaa. Yleensä valta on ohjaajalla, hän päättää, mitä ohjaa näyttämölle ja kuka nimetään esityksen tekijäksi. Ohjaajan nimi näkyy julisteessa. Niin monta hyvää näytelmää on hyllytetty tämän epätasapainoisen systeemin takia. Pyrimme myös saamaan näytelmäkirjailijoille sananvaltaa siinä, kuka heidän tekstinsä ohjaa. 

 

Teatterien ja muiden taideinstituutioiden lisäksi järjestämme näitä lukuteatteriesityksiä julkisilla paikoilla – kaduilla, turvakodeissa, ravintoloissa jne. Tämä sillanrakentaminen ulottuu siis myös suureen yleisöön, ei pelkästään teatterin ammattiyhteisöön. Kaikilla tulee olla oikeus kulttuuriin, ja pyrimme parhaan kykymme mukaan tavoittamaan niitä katsojia, joilla on vähemmän mahdollisuuksia käydä teatterissa.  

 

Meillä on kolmivuotinen rahoitus kulttuuriministeriöltä. Myös yhteistyökumppanit, mukaan lukien esityspaikat omalta osaltaan rahoittavat toimintaa. Koska yhteiskunta kaikkiaan on uskomattoman monimuotoinen ja monitahoinen, haluamme näytelmäteksteissä kuulla eri ääniä, nähdä uusia näkökulmia. Ilman tätä, emme pysty elämään yhdessä. 

 

 

 

---

Vierailu toteutuu Maailma näyttämölle -hankkeen turvin, rahoittajina ovat Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska kulturfonden.