Jukka-Pekka Pajunen, mitä kuuluu?  

 

Jukka-Pekka Pajunen: Tänään on kuulunut taas ihan hyvää. Elämä hymyilee auringonpaisteessa. Olen toipumassa vaikeasta sairaudesta ja pikkuhiljaa kuntoutumassa, joten jaksan taas tehdä käännöstöitä.  

 

Olen toiminut kääntäjänä kauan. Yksi suuri muutos suomalaisissa teatteriohjelmistoissa on urani aikana ollut se, että saksankielistä draamaa ei tehdä enää oikeastaan ollenkaan. 1990-luvulla saatoin kääntää kuusi saksankielistä näytelmää vuodessa, joita esitettiin eri puolilla Suomea – muun muassa Kotkassa, Kouvolassa ja Turussa. Niitä esitettiin uudestaankin kantaesityksen jälkeen muilla paikkakunnilla. Käänsin myös ruotsin kielestä paljon enemmän kuin nykyään. Käytännössä käännän enää vain suomenruotsalaista näytelmäkirjallisuutta. Ohjelmistot ovat menneet angloamerikkalaiseen suuntaan. Ymmärrän, että ulkomaisissa teksteissä on oma riskinsä. Mutta kun kerta näitä tehtiin 1990-luvulla, en ymmärrä miten me nyt olemme totuttaneet yleisön vähän liian heppoiselle teatterille. Työskennellessäni Kansallisteatterissa siellä tehtiin serbialaista draamaa ja Viiruksessa taas makedonialaista. Missä nykyisin näkee esimerkiksi bulgarialaista näytelmää?  

Tarvitsemme käännösnäytelmiä, jotta meillä ei olisi pelkästään sitä omaa peiliä, vaan myös muiden peilejä, joista näemme itsemme vähän erinäköisenä. Jos tuijotamme vain omaan napaamme emmekä tajua, että maailma on tuolla ulkopuolella, todellisuuskuvamme vääristyy. Omahyväisyys kasvaa, jos emme näe mitä muualla tehdään. Kuvittelemme olevamme maailman parhaita, emmekä ymmärrä, että maailmassa on monenlaisia näkökulmia ja tapoja katsoa asioita. 

 

Suomalaista teatteria on vaikea verrata saksalaiseen, koska saksalainen teatteri on niin laaja käsite. Muihin pohjoismaihin voi paremmin verrata – ja jos vertaillaan, niin sanoisin että me olemme edelleen kiinni realistisessa teatterikäsityksessä. Näytelmät ovat melko realistisia, vaikka poikkeuksia löytyy, kuten Pipsa Longan ja E.L. Karhun näytelmät, ja on muutama muukin rikkonut perinteistä realismia draamassa ja lähtenyt uudistamaan näytelmän kieltä, eikä pelkästään jäljittelemällä puhekieltä.  

 

Väittäisin, että ruotsalaiset lukevat enemmän saksankielistä draamaa. Siellä törmää useammin kielellisiin kokeiluihin – ja siellä kirjoitetaan vieläkin lastennäytelmiä – pedagogista draamaa, mitä Suomessa tehdään enää hirvittävän vähän. Täällä tehdään nykyisin lastenkirjasovituksia ja luodaan satumaailmoja, joita vastaan minulla ei ole mitään – mutta olisi hienoa, jos näytelmäkirjailijat uskaltaisivat myös kirjoittaa uusia lastennäytelmiä. Lapset ovat niin erityyppinen yleisö, mutta hekin rakastavat laadukasta teatteria. Heiltä saa suoraa palautetta. Mutta kun tarjoan teattereille vaikkapa ruotsalaisia tai hollantilaisia lastennäytelmiä, ne eivät herätä vastakaikua. Täällä tehdään mieluummin klassikoita ja sovituksia. Oli harmillista lukea, ettei esimerkiksi Kouvolan Teatterin uusi Ella ja kaverit -musikaali palaakaan tänä syksynä ohjelmistoon. Meidät on totutettu siihen, että tuotannoilla on oltava jokin entuudestaan tunnistettava tekijä.  

 

Ruotsalaiset toki kääntävät vielä vähemmän suomesta – olemme heille eksoottisia muutenkin – mutta käännämme todella vähän ruotsista suomeksi. Se minua harmittaa. Olemme hukanneet ruotsin kielen. Huomaan olevani yksi harvoista, joka enää uskaltaa puhua ruotsia, mikä on ällistyttävää. Se että täällä puhutaan kahta kieltä, on ollut itselleni itsestäänselvyys. Se, ettemme enää puhu ruotsia, johtaa siihen, ettei kukaan enää myöskään lue mitään. Sitä myötä teatteriemme ohjelmistoista on hävinnyt ruotsalainen draama.  

 

Islanti ja Suomi ovat taas samantyyppisiä huumorintajultaan. Meitä yhdistää tietynlainen sarkasmi ja huumori. Tästä Tyrfingur Tyrfingssonin Seitsemän tarinaa häpeästä on hyvä esimerkki.  

 

Norjassa Jon Fossen vaikutus on ollut hirveän suuri, kun taas Tanskassa tehdään melko paljon viihteellisempää teatteria. Totta kai pienet teatterit siellä tekevät paljon muutakin, mutta teatterikentän rakenne poikkeaa huomattavasti täkäläisestä.  

 

Kuten sanoin, meidän teatterimme ovat mahdollisesti totuttaneet yleisön vähän liian viihteelliseen ohjelmistoon. Kun jokin ei ole tarpeeksi viihdettä, se edellyttää tiettyä heittäytymiskykyä, jotta uskaltaisi katsoa esitystä avoimin silmin. Arne Lygren Ilon aika tekstinä on haastava, mutta sen näyttämötulkinta Helsingin kaupunginteatterissa on äärimmäisen huolellisesti ja hyvin tehty. Mutta se edellyttää sukellusta uudenlaiseen maailmaan – ja tähän meidän on jälleen totutettava yleisöä. Minua kiinnostaa myös Lahden kaupunginteatterin The Black Rider, ja se miten voidaan tehdä kansainvälinen suurtuotanto kotimaisin voimin omalla tavalla.  

Ainainen yleisöpaine on tehnyt meistä aikoinaan arkoja, olemme menettäneet rohkeutemme. En tiedä mistä se on lähtenyt. Yleisötavoitteet on nostettu aivan hirveän korkeiksi suurissa teattereissa: pitää olla 90-prosenttiset täyttöasteet, jotta esitystä voi kutsua menestykseksi. Olivatko tavoitteet yhtä korkeat taannoin? Pienet teatterit vielä voivat tehdä rohkeampia päätöksiä, mutta eivät nekään käännösnäytelmiä varsinaisesti tuota. Jos Maailma näyttämölle -hanketta ei olisi ollut, saisimme nähdä niitä vielä vähemmän. En tiedä, olisiko meidän edes mahdollista kouluttaa yleisöä samanlaiseksi kuin 1990-luvulla. Siihen aikaan liittyy koko Euroopan ja maailman muuttuminen kertaheitolla. Itä-Euroopassa muurien murtuminen, Neuvostoliiton hajoaminen ja ihmisten uteliaisuuden herääminen. Se uteliaisuuden aika kesti jonkin aikaa ja hiipui sitten. Toivon, ettei uteliaisuuden herättäminen vaatisi samanlaista suurta muutosta. Ja kyllähän moni teatteri yrittää – Lygren Ilon aika HKT:ssä, Basim Kaharin Appelsiinit Kansallisteatterissa tai Tyrfingssonin Seitsemän tarinaa häpeästä KOM-teatterissa ovat hyviä aloituksia sille, että houkutellaan yleisöä teatteriin uusilla teemoilla ja uudenlaisella näkemyksellä. Nostan hattua, että tällaista rohkeutta löytyy.  

 

Maailma näyttämölle -hankkeen jälkeen olisi hyvä, jos teatterit käyttäisivät hyväksi niitä käännöksiä, joita on tehty. Toivoisin, että teatterit rohkeasti tarttuisivat niihin ja myös lukisivat muita ehdotettuja näytelmiä, eivät ne minnekään häviä. Sieltä löytyy hyviä vinkkejä siitä, keiden kirjailijoiden tulevaakin tuotantoa kannattaa alkaa seurata. Toivoisin myös, että ei vaan istuttaisi kotona yksin ja kuviteltaisi, että joku tulee tuomaan minulle jotain. On oltava aktiivinen. Ei Maailma näyttämölle -hanke aktivoinut ketään, koska siinä kaikki tarjoiltiin ja kannettiin eteen – joten toivoisin nyt kentältä enemmän omaa aktiivisuutta.  

 

Saksankielisellä puolella olisi vaikka kuinka paljon nimiä nostettavaksi, mutta omia suosikkejani ovat Sibylle Berg, Enis Maci ja Tomas Köck. Ja toki Elfriede Jelinek – hän kirjoittaa uuden näytelmän joka vuosi. Ne ovat yhteiskunnallisia, tutkivat tätä päivää – ja vaikka ne tutkivat tätä päivää Itävallan kautta, niissä Itävalta näyttäytyy eurooppalaisen tulevaisuuden prototyyppinä. Se mitä Itävallassa on tapahtunut ja tapahtuu parhaillaan – tapahtuu hyvin helposti muuallakin. Toivoisin myös, että löytäisimme tekijöitä Unkarista ja Slovakiasta, jotka nyt ovat todella pinteessä kulttuurin suhteen. Toivoisin, ettemme unohda maita, joissa hallinto sortaa ihmisiä, vaan otettaisiin rohkeasti yhteyttä ja kysyttäisiin, onko heillä jotain meille.  

 

Uskon, että tässä vielä jotain tapahtuu. Teatteri vaan toimii kauhean hitaasti Suomessa. Jossain muissa maissa toimitaan nopeammin, mutta oma systeemimme on niin hirveän byrokraattinen. Harjoitusajat on tiukasti määritetty, kuten myös se miten pitkään on harjoiteltava. Kyllä Maailma näyttämölle -hankkeen perintö jää elämään, tekijät vain tarvitsevat aikaa lukemiseen.  

Meillä on uusi sukupolvi tekemässä teatteria, ymmärrän sen, että aihepiirit muuttuvat – mutta silti meillä tehdään aika vähän esimerkiksi ilmastonmuutokseen tai ylipäätään ympäristökriisiin liittyviä näytelmiä. Meillä tehdään harvakseltaan esityksiä suurista, globaaleista aiheista. Liikumme yksilön tasolla, mikä ei sinänsä ole huono asia – mutta välillä kaipaan myös laajempia näkökulmia. Tätä ikkunaa käännösnäytelmät tarjoavat, samoin kuin performanssi tai jopa tanssi.  

 

Ensi viikolla Teatteri Avoimissa Ovissa kantaesityksen saava Jelinekin Jackie-näytelmä on hautunut muutaman vuoden. Sen piti tulla Teatterikorkeakouluun, mutta sitten tuli korona. On hienoa, että se nyt vihdoin tulee näyttämölle. Jelinekin näytelmiä on kammottavan vaikea kääntää, koska hän on kirjailijana luonut oman kielensä. Hän käyttää hyväksi saksan kielen rakenteita ja sanastoa, siteeraa ihan hirvittävästi, mutta niin että niissä on sekä kielellistä että sisällöllistä muunnosta. Kääntäminen on hirveän haastavaa, silti siihen tulee himo. Aina kun on saanut jonkun teoksen valmiiksi, sitä ajattelee, ettei enää ikinä, mutta sitten sitä alkaa kaivata. Meillä kaikilla Jelinekiä kääntävillä on masokistinen suhde kirjailijan teoksiin. Teokset ovat niin outoja ja kääntäminen on tuskaista, mutta myös hyvin palkitsevaa. Oma etuni on, että suomen kieli on niin erilainen. Kun luen englannin tai ruotsinkielisiä käännöksiä niissä on hirveästi sudenkuoppia, eivätkä ne samalla tavalla erotu mestarillisiksi kuten alkuperäiskielellä. Suomeksi joutuu luomaan aivan uutta kieltä, keksimään uusia ja tekemään enemmän kielellisiä voltteja. Nautin siitä. 

 

Näytelmäkääntäjien ammattikuntaa ei ole Suomessa. Meitä on kaksi, jotka olemme kääntäneet näytelmiä päätyöksemme. Reita Lounatvuori on ainoa, joka kääntää pelkästään draamaa, itse käännän myös proosaa. Meidän lisäksemme on myös dramaturgeja tai muita ammattilaisia, jotka ajoittain kääntävät näytelmiä. Mutta on turha kuvitella, että tässä syntyisi uusi sukupolvi, joka ryhtyisi kääntämään näytelmiä työkseen. Tähän asti apurahojen varassa on ollut mahdollista toimia kääntäjänä. Ei tässä rikastu, mutta on pysynyt hengissä. Jatkossa, jos apurahoja ei enää olisi, dramaturgit, ohjaajat tai näyttelijät varmaan ryhtyvät kääntämään itse näytelmiä, koska “kaikkihan englantia osaa”. 

 

Olen itse kouluttanut itseäni, osallistunut työpajoihin ja vetänyt työpajoja. Toki on olemassa luonnonlahjakkuuksia, mutta itse sanoisin että kääntäminen vaatii muutakin. Täytyy olla jotain koulutusta ja etenkin on oltava kielitaitoa, kulttuurintuntemusta ja ymmärrystä erilaisista traditioista, etenkin teatterista. Meillä pitäisi olla mestari-kisälli -ohjelmia Suomessa. Olen aikoinaan Outi Nyytäjän kanssa kääntänyt Heiner Mülleriä, josta tuli itselleni mestarikurssi. Olin opiskellut kääntämistä, mutta se että sinulla on oma mestarisi, joka käy kriittisesti käännöstäsi läpi on valtavan arvokasta. Proosan puolella on kustannustoimittajia, jotka tarjoavat tuen ja turvan. Draaman puolella tämä puuttuu. Kun myös TINFOn rahat loppuvat, eikä niitä riitä näytelmien kääntäjien työpajoihin, vaihtoehdot ovat vähissä. Kuitenkin juuri nämä kurssit, jossa kokoonnutaan eri kulttuureista saman pöydän äärelle ovat todella rikastuttavia omalle työlle. Ei olla enää pelkästään kielen rakenteessa tai sanavarastossa kiinni, vaan mennään tekstin sisälle. Se vaatii hirveän paljon enemmän draamassa kuin proosassa, koska draamassa on niin paljon tyhjää tilaa, jota täytyy pystyä täyttämään. Nautin draamassa siitä, että joudun täyttämään tilaa paljon, kutenkaan liikaa avaamatta. Ajatusten täytyy olla selkeitä.  

 

Seuraavaksi siirryn koneen ääreen ja jatkan kääntämistä. Perjantaina lähden katsomaan The Black Rideria Lahteen, ja ensi viikolla onkin sitten jo Jackien ensi-ilta Avoimissa Ovissa.  

 

 

 

---

 

 

TINFO toimittaa Mitä kuuluu -haastattelusarjaa, jossa pääpaino on kahdessa asiassa: kansainvälisyydessä ja ajankohtaisuudessa jutun julkaisuaikaan. Kaikki ilmestyneet Mitä kuuluu -haastattelut.