09.09.2021
Kid Kokko, mitä kuuluu?
Kid Kokon, Tari Doriksen, Meri Ekolan ja työryhmän uusin teos Katoaminen – passio sai ensi-iltansa Stoassa viime viikolla. Teos käsittelee katoamisen ihmeellisyyttä ja jatkuvaa muutosta, avaraa tilaa, joka on kaikkialla eikä missään ja silti kaikkialla. Vaikka teoksesta ei pahemmin olla vielä kirjoiteltu, on sen kohdalla jo puhuttu paradigman muutoksesta, uuden performatiivisuuden äärellä olemisesta ja sen seismisestä värähtelystä esittävän taiteen kentällä. Katoaminen – passio esitettiin vain neljä kertaa Suomessa, seuraavaksi teos matkaa Ghentiin. Intensiivisen työjakson ja suorastaan monumentaalisen esityksen jälkeen pääsemme kysymään, mitä Kid Kokolle nyt kuuluu?
Kid Kokko: Hyvää kuuluu. Olen tosi onnellinen teoksestamme! Mutta Katoamisen tekeminen oli suurtöinen, joten olen todella poikki. Tuli ehkä vähän liikaa tehtyä töitä. Olen yrittänyt opetella löytämään sopivan määrän aikaa tehdessäni teoksia, mutta tällä kertaa työmäärä saattoi vähän karata käsistä, muun muassa harjoituspäivien vähyyden vuoksi. Tässä tulee mietittyä, mikä on sopivan väsymyksen määrä.
Katoaminen – passio, alkoi siitä, että kuraattori Satu Herrala kysyi kaksi vuotta sitten, haluaisinko tehdä teoksen Aistit-hankkeeseen. Minua kiinnosti katoaminen aiheena – ja katoaminen on minulle tuttua, joten aloin kirjoittaa tekstiä, josta lopulta tuli tekstikonsertti.
E.L. Karhu toimi tekstin dramaturgina, ja Tari Doriksen ja Meri Ekolan kanssa pidimme etäharjoituksia Skypessä. Aloimme tehdä konsertteja toisillemme: Tari teki pari urkukonserttia, kun taas Meri teki kolme valo- ja videokonserttia. Muoto hahmottui vähitellen, kun aloimme ymmärtää esityskonsertin sinfonista rakennetta ja sitä mikä passio on, ja mitä se voisi tarkoittaa kristillisen kehyksen ulkopuolella vastaavassa mittakaavassa. Minkälainen on trans-passio, joka muuttaa kaiken?
Esitystä tehdessä on ihmeellisyyden mahdollisuus läsnä. Esitys on ihmeellinen tila ja paikka. Mietin esitystä tehdessäni tätä ihmeellisyyttä, ja katoamista. Katoamisessa on taikuutta, suuruutta ja tyhjyyttä. Se avaa mahdollisuuksia.
Mitä jos kovat rakenteet katoavat – ja kaikki muut – millainen aukea siitä syntyy?
Olen ei-binäärinen transihminen, ja kokemus näkymättömyydestä, väärinsanoitetuksi tulemisesta ja väärin nähtynä olemisesta on välillä todella vahva. Se, ettei asetu binääreihin, tai normeihin, vaan luo oman tilan, on yhtäältä voimaannuttavaa ja toisaalta sen myötä tuleva näkymättömyys on sekä suojaava että sortava. Minua kiinnosti, ja kiinnostaa yhä ryhtyä tutkimaan tätä katoamista. Mitä jos katoamiseen tarkentaa katseen todella tarkkaan, mitä se on? Mikä kaikki voi kadota? Mitä rakenteiden ulkopuolelta löytyy? Mitä jos kovat rakenteet katoavat – ja kaikki muut – millainen aukea siitä syntyy? Millaiset tuulet siellä puhaltavat? Minkälaisia heiniä siellä kasvaa? Minkälaista siellä on olla?
Haluan tehdä tilaa sellaiselle olemiselle.
Pureuduimme työryhmässä esimerkiksi todella paljon oletuksiin, jotka liittyvät esityksellisyyteen. Pohdimme hierarkioita, tilan antamista ja kunnioittamista. Esimerkiksi, mitä jos tilassa alkaa liikkua seisovia aaltoja – äänisuunnittelija opetetaan säätämään ne pois, ne mielletään virheiksi. Sorron ja normien rakennelmissa erotellaan virheet ja onnistumiset toisistaan. Mutta entä jos niitä niin sanottuja virheitä lähestyykin? Sieltä alkaa aueta tilaa, maisemaa, johon on mahdollista asettua olemaan, lepäämään. Vihdoin lepäämään.
Työhuoneeni sijaitsee Vallilassa, ja työhuoneen rakennuksen ja sen viereisen tien raoissa kasvaa puita, horsmia, sammalia ja heiniä. Ne kasvavat aina vain – vaikka on ajateltu, että nekin täytyy poistaa. Mutta raoista kasvaa puita, ja vuodesta toiseen ne ovat saaneet kasvaa rauhassa. Ja siinä ne ovat. Ja niitä täytyy väistää, jotta niiden ohi pääsee kulkemaan.
Katoamisessa on taikuutta, suuruutta ja tyhjyyttä. Se avaa mahdollisuuksia.
Minulle hauraat rakenteet tarkoittavat jatkuvaa neuvottelua, kysymistä ja kuuntelemista. Esityksen ei ole pakko toteutua, esitys ei voi olla ylivoimainen, kaiken muun ylitse vyöryävä juttu. Tärkeintä on se, miten tekijät voivat. Yhteistyöstä voi kieltäytyä koska vaan. Hauraat rakenteet huomioivat sen, että on kaikkea muutakin esityksen ulkopuolella. Puhuimme työryhmän kanssa kannattelemisesta ja toisen tukemisesta. Miten esimerkiksi esiintyjän työ voi kannatella valokonserttia, tai äänikonsertti tukea sitä miten minä esiintyjänä pystyn olemaan näyttämöllä ihmisenä. Kannattelemisen ja tuen teema oli todella tärkeässä asemassa tässä esityksessä, ja mahdollisti kaiken sen mitä siinä oli. Vaikka jotkin asiat hävettivät ja ujostuttivat minua esiintymisessä, esityksessä oleva uskomaton passiokonsertti asetti asiat mittakaavaan, jossa oli tilaa olla. Meillä kaikilla oli tilaa olla.
Minulla oli tunne siitä, että oli tilaa olla sellaisena kuin on. Se oli varsinaista kannattelua. Tekstissä ovat menneet ja tulevat sukupolvet läsnä – asetun jatkumoon, jossa ovat he joiden työn myötä minä voin olla täällä. Siitä saa voimaa, jatkumossa ei olla yksin. Minulle tuli itselleni esiintyjänä sellainen olo, että tässä mahdun olemaan, tässä on maailma johon uskon. Tässä mielessä esitys ei ala tyhjästä, vaan on liikkeen seurausta. Tekstissä sanotaan, “nyt kaikki on toisin”, ja siihen esityksen aikana uskoo täysin – kyllä, nyt kaikki on toisin. Ja kyllä asiat muuttuvat, se on selvää. Tällaisia maisemia, joissa mahtuu olemaan, niitä tulee lisää.
Tästä riippumatta meillä oli kyllä työryhmän kanssa keskustelua siitä, että voimme olla uudenlaisen äärellä. Jonkin toisenlaisen äärellä.
Tekstissä sanotaan, “nyt kaikki on toisin”, ja siihen esityksen aikana uskoo täysin – kyllä, nyt kaikki on toisin.
En oikein jaksa enää puhua transrepresentaatioista tai osallistua siitä käytävään keskusteluun, jossa cisnäkökulma saa usein paljon tilaa. Keskustelu on ollut minulle todella raskasta, olen osallistunut siihen julkisesti. Mieluummin teen ja olen mukana tekemässä teoksia, jotka luovat maailmaa johon minä uskon, ja jotka tekevät tilaa transihanuudelle ja kyllä myös muille ihanuuksille. Tilan tekeminen on tärkeää. Eräs ystävä sanoi Katoamisesta, ettei ole ennen nähnyt tällaista transkehollisuuden esittämistä. Esittämistä joka on kevyttä ja haurasta ja avointa, haavoittuvaa ja samalla voimakasta. Kun transtekijät saavat tilaa itse tehdä, siitä se paradigman muutos syntyy – on jo syntynyt.
Katoaminen – passio esitetään seuraavaksi tammikuussa Ghentissä, jossa siitä on pari esitystä. Jatkoa varten meillä pitäisi olla rahoitusta, jotta voisimme vuokrata Stoan, mutta täytyy olla voimia jaksaa hakea apurahoja, ja löytää tukea. Haaveeni on, että transihmiset ja ei-binääriset tyypit pääsisivät katsomaan esitystämme. Muutkin kyllä! Palaute heiltä, jotka pääsivät katsomaan neljää esitystämme viime viikolla on ollut ihanaa. Kuunnelman tekemistä harkitaan. Mutta toimimme hauraalla pohjalla. Se montako kertaa esitystä esitetään, vaikuttaa helposti siihen asettuuko teos kaanoniin. Paradigman muutoksen mahdollisuus katoaa, jos esitys ei jää kuulumaan tai näkymään. Tämä työ on marginaalissa.
Seuraavaksi lepään ja mietin työn rakenteita tarkemmin, ja mikä tässä on mahdollista. Mikä kaikki hauraissa rakenteissa onkaan mahdollista. Suunnittelemme Anna-Mari Karvosen ja Anna Mustosen kanssa uutta esitystä työnimellä Liike ja tyhjyys. On ihme, mitä taide voi olla.
Kid Kokko on ei-binäärinen esitystaiteilija, näyttelijä ja kirjoittaja. Hänen aikaisempia teoksiaan ovat muun muassa työryhmien kanssa tehdyt GENDERFUCK - sukupuolipoetiikkaa ja how to host something as a cloud.
Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:
Marita Muukkonen, mitä kuuluu?