23.09.2021

Rosa-Maria Perä

Rosa-Maria Perä, mitä kuuluu?  

Tänä iltana saa Q-teatterissa ensi-iltansa Minä, Askartelija, jota teoksen toinen kirjailija Rosa-Maria Perä on työstänyt pitkäaikaisen kollegansa Leea Klemolan kanssa jo kaksi vuotta. Pandemian myötä alkuperäiset suunnitelmat muuttuivat, eikä Jumalan rouva enää tehnytkään Tunturikadulle pakkolaskua. Kysyimme Perältä, mitä kuuluu pitkän odotuksen jälkeen, ensi-illan kynnyksellä?  
 
Rosa-Maria Perä: Se onkin paha kysymys. Kuuluu siis tosi kummallista. On tietenkin helpottunut olo, tunnen onnellisuutta, ja kaikkea sellaista. Mutta ei onni ole aina se päällimmäisin tunne prosessin päättyessä. Huomaan olevani myös tosi liikuttunut, ja tuntuu haikealta. Tämä on ollut – kuten varmaan monelle muulle teatterintekijälle näinä aikoina – pitkä prosessi. Olemme kirjoittaneet tätä Leea Klemolan kanssa kaksi vuotta, ja matka on ollut todella erityinen. Korona vaikuttaa kaikkeen ja kaikkiin.  
 
Minusta tuntuu, että saimme – nimenomaan saimme, vaikka niin ei kenties saisi sanoa – vuoden lisää aikaa normaaliin työtahtiin verrattuna. Ehdimme kelata paljon sitä, miten me teemme töitä ja millaista työntekomme on. Tämä on ollut aivan ihmeellistä myös siksi, että tästä on kautta linjan puuttunut kauhu. Se sellainen jokin selittämätön kauhu, kuten Leea sanoo, “ase ohimolla” -tunne, on ollut poissa. Silti samaan aikaan, mikään meidän töistämme ei ole mennyt näin viime tippaan, ei ikinä –eilen esimerkiksi tuli tehtyä kokonaan uusi kohtaus. Eikä työskentely ole koskaan ennen ollut näin tiivistä ja intensiivistä.  
 
Tämä on todella kummallista, ja poikkeuksellista. Minusta tuntuu, että työryhmä, joka ikinen, olivatpa he sitten näyttelijöitä tai suunnittelijoita, on osoittanut aivan valtavaa luottamusta esitysprosessia kohtaan. En tiedä mikä tämän kaiken aiheuttaa? Onko koronan myötä virheellisyydestä yhtäkkiä tullut mahdollista, keskeneräisyydestä siedettävää? Kun olemme olleet porukalla keskeneräisyyden tunteessa, se ei olekaan enää ollut kauheaa, vaan ihanaa, leikkimielistä ja kivaa.  
 
Minun on tietenkin mahdollista puhua vain omasta näkökulmastani, mutta kyllä muut ovat maininneet tämän myös. Meillä on ollut luottamuksen tunne koronan keskellä. Huomenna, ensi-illan jälkeen nähdään, oliko se pelkkää joukkopsykoosia.  
 
Yhdessä olemme kuitenkin jo puhuneet siitä, miten tämän tulisi olla tavoite myös jatkossa. Ei ole kivaa tehdä työtä ase ohimolla. Tämä saattaa jäädä ainutkertaiseksi kokemukseksi, mutta se on tuonut ihmeellisen, uuden kulman omaan työhöni.  
 
Yhteistyömme Leean kanssa alkoi jo 13 vuotta sitten, jolloin opiskelin Stadiassa, jossa Leea oli opettajanani. Työparina työskentely on intiimi asia, koska sen myötä tulee jakaneeksi kaikkea sitä mitä rakastaa, mitä haluaa nähdä syttyvän näyttämöllä eloon. Tulee paljastettua hirveän banaaleja, korneja ja alhaisia asioita. Olemme Leean kanssa jonkin verran matkustelleet Suomessa ja ulkomailla, joten yhteistyömme on hyvin läheistä. Työ on tässä liimana, ja me rakastetaan samoja asioita. Minulle yhteistyö on sitä, että toisessa ihmisessä on katve, jossa voi rauhassa tehdä työtä. Rauhassa jakaa sellaisia asioita joille ei ole sanoja, joilla ei ole vielä muotoa.  
 
Näin intensiivisesti en työskentele muiden kanssa, mutta teen myös muita töitä yhteistyömme ohessa. Olen viime aikoina toiminut enimmäkseen dramaturgina, mutta ollut mukana tekemässä myös yhteisötaidetta, olen opettanut ja tehnyt vuosien varrella muutakin. Mutta oma ammatti-identiteettini on kyllä varmaan kirjoittamisen puolella.  
 
Meillä oli kaksi vuotta sitten valtavia visioita siitä, kuinka Jumalan rouva laskeutuu, tai pikemmin tekee pakkolaskun Tunturikadulle, koska on ihan lopen, vitun kyllästynyt mieheensä, joka on 2000 vuotta vain ruikuttanut kuolleen poikansa perään. Meillä oli ajatus siitä, miten se rouva tulee tekemään sinne Uutta Testamenttia, mutta seuraavaksi olimme jo Peter Shafferin Amadeus-näytelmää tekemässä. Oli kaikenlaista. Mutta sitten iski korona. Merkitykset muuttuivat. Kaiken sen, jonka olimme ajatelleet, esimerkiksi sen, että Q-teatterin alkaa pikkuhiljaa vallata home – kaikki se oli yhtäkkiä merkityksetöntä, käsittämätöntä. Merkitykset muuttuivat ihan täysin, kun se itseään suurempi tuli oikeasti jollain tavalla läsnäolevaksi.  
 
Mietimme, että mikä on se asia, joka ei muutu vaikka mikä olisi. No askartelu, se ei muutu. Ihminen haluaa askarrella. Sillä tiellä olemme sitten pysyneet.  
 
En ole itse todellakaan askartelija. Taannoin tuli kyllä kauheita askarteluhimoja, mutta olen ihan älyttömän huono askartelija. Rakastan sitä kuitenkin, koska minun askartelullani ei ole mitään merkitystä. Sillä ei ole mitään muuta merkitystä kuin se, minkä merkityksen sille itse tai läsnäolijat antavat. Tästä esityskin kertoo. Askartelulla ei ole mitään absoluuttista arvoa, pelkästään suhteellinen.  
 
Esityksessä on keskeisenä asiana lentäminen, mistä sitä kukin saa ilmaa siipiensä alle. Opimme, että lentäminen on perinteisesti metafora vapaudelle, vaikka se on äärimmäistä kontrollia. Vaikka kuinka tuntuisi, että ihan hyvin menee, mutta jos mittarit näyttävät, että mennään suoraan rotkoa päin, kannattaa uskoa niitä mittareita. Lentäminen on kontrolloitua vapautta. Tämä on ollut todella kiinnostavaa, miten kukin yrittää löytää elossa olemisen tunteen ja kuinka vaikea on luopua siivistä, kun sellaisen tunteen on päässyt kokemaan? Vapauden ja voiman tuntemisesta, siitä meidän esitys kertoo.  
 
Tänä iltana meillä on ensi-ilta, huomenna ajattelin olla lapsen kanssa. Sen jälkeen menen Porttiteatteriin,  joka on vuonna 2015 perustettu vapautumisvaiheessa olevien ja vapautuneiden vankien yhteisöteatteri, tekemään Tuija Minkkisen ja Sanna Salmenkallion kanssa projektia rakkaudesta. He ovat jo käynnistäneet tuotannon, mutta pääsen siihen mukaan. Se on itselleni eräänlainen kotiinpaluu. Tämän jälkeen alamme Leean kanssa työstää Teatterikorkeakoulun ja Helsingin Kaupunginteatterin kanssa yhteistä tuotantoa, jonka ensi-ilta on jo huhtikuussa.  

 

Rosa-Maria Perä on helsinkiläinen dramaturgi, näytelmäkirjailija ja teatterintekijä. Hän on kirjoittanut Leea Klemolan kanssa Baikal Brothers Ky -näytelmän sekä Lappeenrannan kaupunginteatteriin täydellisen uudelleensovituksen Vaarallisia suhteita -romaanista. Tämän lisäksi Perä on toiminut Klemolan dramaturgina lukuisissa muissa tuotannoissa. Minä, Askartelija  saa ensi-iltansa Q-teatterissa 23.9. 2021.
 
 

Sinua voisi kiinnostaa

Näytelmät Kirjailijat Haastattelu Korona