30.09.2021

Elli Salo

Elli Salo, mitä kuuluu?

Tänään juhlitaan kansainvälistä kääntäjien päivää kääntäjien suojeluspyhimys Hieronymuksen muistopäivän kunniaksi. Tavoitimme näytelmäkirjailijan ja kääntäjän Elli Salon Kilpisjärven biologiselta asemalta, jossa hän kirjoittaa ensimmäistä romaaniaan. Mitä havaintoja hän on tehnyt kääntäessään muiden näytelmäkirjailijoiden tekstejä ja toisaalta kirjailijana, jonka tekstejä käännetään muille kielille? Mitä sinne tunturille kuuluu, Elli Salo?  
 
Elli Salo: Täällä on avarat maisemat ja laitosolosuhteet – ei kirjoittava ihminen parempaa voi toivoa. Eli tosi hyvää kuuluu. Olen ollut täällä Saamenmaalla melkein koko syyskuun, ja ilmat ovat olleet hienot. Olen kiertänyt Jäämeren saaria, kiipeillyt vuorilla ja tehnyt ohessa etätöitä. Olen seuraillut ruskan eri vaiheita, nyt lehdet ovat jo tippuneet, mutta tunturiylängöillä on vielä täysi maaruska, maa on ihan punainen ja oranssi. Täällä on hyvä olla, täällä on hyvä kirjoittaa.  
 
Kirjoitan ensimmäistä romaaniani, olen kirjoittanut sitä jo monta vuotta. Tekstin tekeminen on ollut hidas, salainen nautintoni, jota olen halunnut varjella kaikilta tuotantopaineilta. Olen kirjoittanut juttua lause kerrallaan, tietämättä mitä kohti olen menossa. Norjalainen kirjailija Per Pettersson on sanonut, että kun hänen lauseensa alkavat vetää jonnekin yllättävään suuntaan, hän toteaa vain “Olkoon sitten niin.”, ja menee lauseen mukana. Olen noudattanut tätä samaa metodia. Nyt kuitenkin huomaan, että materiaali alkaa vaatia tarkempaa otetta, se on selvästi kehkeytymässä johonkin muotoon. Ja tekee muutenkin itsekin mieli jo tajuta, että mistähän tässä on kyse. Sisäinen dramaturgini on jo ihan hermona. 
Teatterin katsoja käsittelee sanat ja puheen samassa osaa aivoja kuin musiikin ja teksti on osa aistidissonanssia.      
Proosaa on hyvin erilaista kirjoittaa kuin näytelmää. Proosassa kieli on niin keskeistä ja kielen materiaa on niin paljon enemmän. Kaikenlaista sälää on kirjoitettava esiin ja näkyväksi: miljöitä, tiloja, asioita ja esineitä. Kaikki tapahtuu kirjallisuudellisuuden ehdoilla. Draama on paljon ilmavampaa, medium on ihan eri. Näytelmän toteutumiseen osallistuu paljon enemmän porukkaa, kaikki on ruumiillisempaa. Kuullut sanat asettuvat aivoissa eri osaan, kuin luettu teksti. Teatterin katsoja käsittelee sanat ja puheen samassa osaa aivoja kuin musiikin ja teksti on osa aistidissonanssia.
 
Päädyin kääntäjäksi ja suomentajaksi opiskellessani venäjän kieltä ja kirjallisuutta Helsingin yliopistossa sekä myöhemmin Pietarissa ja Jaroslavlissa. Aloin opintojeni aikana suomentaa venäjänkielistä kaunokirjallisuuta. Olen kääntänyt näytelmiä, proosaa, lastenkirjoja ja yhdessä vaiheessa käänsin ja tekstitin vanhoja venäläisiä elokuvia Elokuva-arkistolle. Istuin Orionissa yleisön takana sellaisessa pimeässä siivouskomerohenkisessä kopissa kuljettamassa tekstitystä elokuvan tahdissa, sillä lailla manuaalisesti nappia painamalla. Se oli ihana työ.    
 
Olen toiminut tekstittäjänä myös venäläisten teatterien vierailuesityksissä. Niissä hommissa täytyy aina ajatella venäläisittäin: ”Kaikki näyttää loppuun asti ihan katastrofilta, mutta lopulta kaikki järjestyy aina.” Paitsi ei ihan aina. Käänsin vuosia sitten Andrei Mogutshin Circo Ambulanten Juhlaviikoille. Silloin tekstitysohjelmat oli vielä hirveän kömpelöitä ja tekstiä oli vaikea muokkailla, sen jälkeen kun tekstitys oli kerran valmis. Minulla oli käännös ja tekstitys hyvissä ajoin valmiina ja menin tapaamaan ohjaajaa iloisesti päivää ennen esitystä. Hän löi minulle käteen 20 sivua uutta tekstiä, jonka oli unohtanut lähettää etukäteen.
 
Minulla oli silloin jalka kipsissä ja linkkasin kotiin hädissäni kääntämään. Sitten joku soitti Kansallisteatterilta: ”Öö sun kantsis ehkä tulla tänne, kun nää harjoittelee täällä uutta järjestystä kaikille kohtauksille ja muutenkin tuntuu, että täällä on asiat ns. muutostilassa.” Menin sinne kainalosauvat viuhuen, Mogutshin oli niin hermona, etten saanut häneen puheyhteyttä, kaikki oli hirveän vihaisia, yritin salapoliisina selvittää että mitä muutoksia on tapahtunut ja mitä näyttämöllä ylipäätään tapahtuu. Sain käännöksen jotenkin kuosiin juuri ennen loppuunmyytyä esitystä. Kiipesin kainalosauvojen ja tekstityskoneen kanssa yläparvelle kolmanteen kerrokseen ja esitys alkoi. Näyttelijät olivat ihan sekaisin kaikista viime hetken muutoksista ja puhelivat ihan mitä sattuu. Minä olin yläparvella sydänkohtauksessa ja painelin vaan tekstitystä tasaisessa rytmissä eteenpäin. Mikään kohtaus tai repliikki ei ollut kohdallaan.
Minä olin yläparvella sydänkohtauksessa ja painelin vaan tekstitystä tasaisessa rytmissä eteenpäin. Mikään kohtaus tai repliikki ei ollut kohdallaan.
Nyt en ole hetkeen ehtinyt kääntää, mutta kaipaan sitä työtä ja syväsukelluksia venäjän kieleen ja kirjallisuuteen. Joku on sanonut, että kääntäminen on intiimein lukemisen muoto. Se on minusta totta. Sitä on vaikea selittää, kääntämisen prosessissa kielestä ja tekstistä paljastuu niin valtavasti kaikenlaisia kerroksia, niistä kielen alitajunnaisista kerroksista tulee jotenkin tietoiseksi ja niitä pääsee näkemään ja erittelemään. Ja kun kääntää, täytyy väillä kokonaan keksiä uutta, kun tulee eteen asioita, joita ei ole ennen havainnut siksi, ettei niille ole olemassa suomeksi sanaa. Miten se tulisi sanoin olevaksi? Kielen mahdollisuudet tajuaa ihan eri tavalla kääntäessä kuin muuten lukiessa tai kirjoittaessa. Siinä pääsee sellaiseen ihan kummalliseen paikkaan, kuin täyttämään jotain tosi mehevää sanaristikkoa. Usein sanotaan, että ”tätä ei voi kääntää”, että mikä katosi kääntäessä, ”lost in translation”, mutta ehkä kiinnostavampi ajatus on – mitä löytyy kääntäessä ”found in translation”.
 
Kääntämisessä on itselle jotenkin tosi tärkeätä se nöyryys toisen tuottamaa tekstiä kohtaan, sen tekstin äärellä oleminen, sen kanssa kommunikointi. Joku toinen ajattelee näin, ja minä yritän mahdollisimman kirkkaasti pystyä välittämään sen mitä koko ruumiillani luen tekstistä. Siinä on joitain todella nautinnollista, erityisesti jos pääsee kääntämään jotain todella hyvää. Opiskeluaikana esimerkiksi käänsin venäläisiä avantgardisteja, jotka tuottivat aivan mieletöntä kielellistä rikkautta. Kääntäessäni niitä sain leikkiä sitä samaa älynystyröitä hierovaa leikkiä, jota nämä kirjailijat ovat aikanaan leikkineet.
Kielen mahdollisuudet tajuaa ihan eri tavalla kääntäessä kuin muuten lukiessa tai kirjoittaessa. Siinä pääsee sellaiseen ihan kummalliseen paikkaan, kuin täyttämään jotain tosi mehevää sanaristikkoa.
Olisin itse varmasti ihan erilainen kirjailija, jos en olisi nähnyt ja näkisi kieltä ja sen potentiaa kääntämisen perspektiivistä. Minun oli hyvin vaikeata aluksi uskaltaa kirjoittaa omaa kieltäni. Meni kauan, että arkuudeltani ja jäykkyydeltäni pääsin kirjoittamaan. Tuntuu, että tulin kirjoittajaksi kääntämisen kautta. Kääntäminen oli se, joka teki kirjoittamisestani huokoista, mehevää, energistä ja liikkuvaa.  
 
Ihan uuden näkökulman tähän kaikkeen tuo se, kun omia tekstejäni kääntää taas joku muu. Näytelmistäni Alinan on Kai Aareleid kääntänyt viroksi, ja teos tulee ensi-iltaan Tartossa tänä syksynä. Lukudraama Alinasta nähdään Liettuan Kansallisteatterissa Versme-festivaalilla marraskuussa, sen on kääntänyt Aida Krilavičienė. Muitakin käännöksiä näytelmistäni on tehty, ja se on aina sellainen lapsekkaan höperö tunne, kun yht’äkkiä oma teos puhutaankin teatterissa vaikka espanjaksi tai norjaksi. Ajatukset ovat eri näköisiä ja eri rytmisiä eri kielillä.   
 
Aikanaan Teatterikorkeakoulussa opiskellessani osallistuin Columbia Universityn käännösprojektiin, jossa suomalaiset ja amerikkalaiset opiskelijat käänsivät toistensa tekstejä. Yksi opiskelijoista käänsi näytelmäni Hirvimetsä amerikanenglanniksi ja käännöstä esitettiin lukudraamana Scandinavia Housen juhlasalissa Manhattanilla. Hirvimetsä-näytelmän teksti perustuu kainuulaisen mummoni puheeseen, hänen kieleensä ja sanontoihinsa. Oli kyllä koskettava ja absurdikin hetki, kun se minun savupirttimummoni kälätys sieltä jostakin Kainuun jorpakosta yhtäkkiä nauratti ihmisiä keskellä New Yorkia.   
Oli kyllä koskettava ja absurdikin hetki, kun se minun savupirttimummoni kälätys sieltä jostakin Kainuun jorpakosta yhtäkkiä nauratti ihmisiä keskellä New Yorkia.  
Suomessa on ihan älyttömän hienoja kääntäjiä, täällä on laadukas kääntäjien koulutus ja ihana, toisiaan tukeva kollegiaalinen verkosto. Kääntäjiä pidetään kyllä arvossa, mutta ei se palkkioissa näy. Se että täällä Peräpohjolassa saadaan lukea maailman kirjallisuutta ja nauttia ulkomaisen draaman rikkaudesta perustuu aika lailla kääntäjien vastuuntuntoon ja taisteluun sivistyksen puolesta. Näytelmäkääntäjä Jukka-Pekka Pajunen tekee esimerkiksi ihan mielettömän arvokasta työtä kääntämällä Suomeen uutta eurooppalaista nykynäytelmää. Näytelmän kääntäminen on ihan oma erikoisomaamisalansa. Professori Otso Huopaniemi on lisännyt Teatterikorkeakoulussa kääntämiseen liittyvää opetusta, mikä on hienoa.  
 
 
Seuraavaksi yritän irrottautua täältä pohjoisesta ja palata Helsinkiin. Aloitan lokakuussa uuden projektin Kansallisarkiston tutkijoiden kanssa, jotka tekevät historiallista tutkimusta Venäjälle kadonneiden suomalaisten kohtaloista, erityisesti Stalinin ajan vainoissa kadonneiden suomalaisuhrien kohtaloista. Stalinin 1930-luvun puhdistuksissa on arvioitu likvidoidun jopa 25 000 suomalaista. Luku on yhtä suuri kuin talvisodassa kaatuneiden määrä tai vuoden 1918 sisällissodan punaisten uhrien määrä. Stalinin vainoissa kadonneiden suomalaisuhrien kohtalo on poliittisen arkaluontoisuutensa vuoksi ollut pitkälti vaiettu osa Suomen historiaa. Huomiotta ovat jääneet myös vainojen uhrien läheisten muistot ja kokemukset vainoista.
 
Olen mukana Juhani Haukan luotsaamassa dokumenttielokuvassa, joka seuraa tätä tutkimusta ja matkustaa tutkijoiden kanssa Venäjän arkistoissa. Lisäksi työskentelen dialogissa tämän tutkimusryhmän ja tutkimusaineiston kanssa ja kirjoitan sen pohjalta Stalinin vainojen suomalaisuhreja ja heidän muistojaan käsittelevän näytelmän.   
 
 
Elli Salo on näytelmäkirjailija, käsikirjoittaja, dramaturgi ja kääntäjä. Hän valmistui Teatterikorkeakoulun dramaturgian maisteriohjelmasta vuonna 2018 ja tätä ennen filosofian maisteriksi Helsingin yliopistosta. Hänen näytelmänsä Alina sai kantaesityksensä Suomen Kansallisteatterissa vuonna 2019. Tänä syksynä Alina saa ensi-iltansa Tartossa viron kielellä, ja liettuaksi Versme-festivaalilla lukudraamana. Salo vetää näytelmäkääntäjien työpajan, jonka TINFO järjestää marraskuussa.    
 
 
 
Kuva: Jaakko Pesonen
 
 
 
 

Sinua voisi kiinnostaa

Näytelmät Kirjailijat Haastattelu Kääntäjät