Yasmin Ahsanullah, mitä kuuluu? 

 

Yasmin Ahsanullah: Täällä ollaan ensi-ilta -fiiliksissä. Kuuluu hyvää, mutta on ollut aika kiireistä työrintamalla. Ensi-ilta lähestyy, joten kiireet lisääntyvät. Se, että vihdoin pääsee tekemään työtään, on tietenkin todella tervetullutta kaiken tämän jälkeen.  

 

Itselleni ensi-iltaa edeltävä jännitys on jonkinlainen jännityksen ja innostuksen sekoitus, se on aivan erityislaatuinen fiilis. Pidän siitä. Se kertoo siitä, että se mitä teen on tärkeää ja merkityksellistä itselleni. Erityisesti jännitän silloin, kun yleisössä istuu tuttuja tai perheenjäseniä. Se on ainakin tähän mennessä ollut positiivinen tunnetila, ja pyrin käyttämään sitä voimavarana.  

 

Jännitys laukeaa yleensä viimeistään silloin kun itse astun lavalle ja ensimmäinen kohtaukseni alkaa. Silloin tulee fiilis, että kyllä minä tämän osaan, tämä on tuttua ja tämän handlaan. Toivottavasti sama varma tunne tulee myös tänä iltana.  

Kävin teatterikoulun Englannissa, East 15 Acting School -nimisessä koulussa, joka on osa Essexin yliopistoa. The Guardian rankkasi tänä vuonna koulutusohjelman Ison-Britannian draama- ja tanssikoulutuksista parhaaksi. Isossa-Britanniassa on paljon erilaisia näyttelijäkoulutuksia, perinteet ovat pitkät ja osa kouluista todella perinteikkäitä. East 15 Acting Schoolin koulutusohjelma oli moderni, jopa uudenlainen ja todella kansainvälinen -- kansainvälisin Englannin kouluista. Vierailevia opettajia oli paljon ympäri maailmaa, ihan joka puolelta. Nautin siitä erityisesti, ja kun valmistuin vuonna 2016 ja siirryin työelämään, ymmärsin kuinka hyvät eväät koulu oli antanut nimenomaan kansainvälisen suuntautumisen myötä. Tämä heijastuu siihen muutokseen, joka alallamme on käynnissä. Opettajamme ja kurssitarjontamme oli rakennettu niin, että muuttuva maailmamme näkyi myös opinnoissamme. Opettajat halusivat löytää uusia keinoja pysyä ajan hermolla. 

 

Suomessa tämä muutos on kenties hitaampaa kuin maailmalla, mutta muutosta on täälläkin havaittavissa. Teatteri on ollut pieni sulkeutunut piiri, ja se vaikuttaa siihen, millaisia tarinoita, minkälaisia kehoja ja kenen ääniä täällä nähdään ja kuullaan lavalla. Yhteiskunta ja muu maailma kuitenkin muuttuu ja muuttaa teatterin tekemistä. Uusia teatterintekijöitä on ilmaantunut, ja aikaisemmin sulkeutunut maailma alkaa avautua marginalisoiduille tarinoille, ihmisille ja äänille. Tämä muutos on ollut todella suurta valmistumiseni jälkeen, ja myös täällä Suomessa otetaan askeleita sen suuntaan.  

 

Perustimme kurssikavereitteni kanssa oman teatteriryhmän, ja teimme yhdessä kaiken itse, vaikkakin toiminta oli pienimuotoista. Päätös muuttaa takaisin Suomeen muotoutui viimeisen Lontoo-vuoteni aikana. Alkoi tuntua siltä, että täälläkin voisi olla itseasiassa kiva tehdä töitä, vaikka minua jännitti, miten työllistyisin. Suomessa arvostetaan suomalaista koulutusta pikemmin kuin ulkomailta hankittua, ja ala on niin pieni, että kaikki periaatteessa tuntevat toisensa. Tuntui hurjalta muuttaa, Iso-Britannia kun tarjoaa niin paljon moninaisempaa teatterikulttuuria.  

 

Palasin kuitenkin noin puoli vuotta ennen pandemian puhkeamista ja ryhdyin tekemään muun muassa Rakastajat-teatterin kanssa Musta, mustempi, romani -esitystä, jolla oli ensi-ilta syksyllä 2019. Pandemian puhkeaminen oli aikamoinen shokki, kaikki työt peruttiin. Kalenterini tyhjeni kuten kaikilla muilla. Onneksi sain kuitenkin tehdä tv-tuotantoja, ne jatkuivat melko pian, kun taas teatterit olivat yhä kiinni. Tein Ylelle Pikku kakkosta sekä Rahti- ja Rantabaari-sarjoja. Olen ollut onnekas, ja saanut tehdä töitä, mutta on myös ollut hetkiä, jolloin tuntui etten ikinä tule tekemään enää töitä, kun kaikki vaan peruuntui.  

Nyt meillä on Sivullisen ensi-ilta tulossa ihanan työryhmän kanssa. Meillä on ollut ryhmälähtöinen työtapa, olemme yhdessä muokanneet käsikirjoitusta ja sanoittaneet lauluja. Prosessi on ollut intensiivinen, mutta on ollut kivaa, kun siihen on voinut hypätä niin kokonaisvaltaisesti mukaan.  

 

Sivullinen perustuu Albert Camus’n romaaniin Sivullinen, mutta teksti on uudelleen ajateltu. Alkuperäistä tekstiä on jonkin verran jäljellä, mutta uutta on enemmän. Tärkeintä on meille olleet sen käsittelemät teemat. Niitä käsitellään ja mietitään uudelleen ja jäsennellään uudestaan. Minulle henkilökohtaisesti sivullisuuden ja ulkopuolisuuden teemat ovat olleet tärkeimpiä.  

 

Nämä teemat ovat rodullistettuna nuorena naisena läsnä osa elämääni. Koen niitä henkilökohtaisesti yhteiskunnassa sekä työelämässäni. Olen joutunut työstämään aihetta koko elämäni. Tästäkin syystä oli kova paikka muuttaa takaisin Suomeen. En sano, etteikö rasismia ja syrjintää olisi myös Englannissa, tietenkin on, mutta kun muutin takaisin todella valkoiseen yhteiskuntaan, ja alalle, joka on todella valkoinen, keski-ikäinen ja keskiluokkainen, olen joutunut miettimään paljon sitä voinko ikinä kuulua joukkoon, hyväksytäänkö minut ikinä? Se on paikoittain ollut todella raskasta. Ja vaatinut paljon pohdintaa, ja tunteiden työstämistä.  

Olen ymmärtänyt kuitenkin näinä viime vuosina, että tämäkin yhteiskunta ja tämäkin maa on muuttumassa. En ole ainoa, joka tuntee ulkopuolisuuden tunnetta ja joka kamppailee näiden tunteiden ja asioiden kanssa. Enkä myöskään ole ainoa tällä alalla.  

 

Olen ruvennut miettimään paljon sitä, mitä minä itse voin tehdä näille asioille. Viime aikoina olen kokenut, että minulla on ääni, ja voin myös vaikuttaa ja jopa tehdä tälle asialle paljon itse. Olen Näyttelijäliitossa alkanut tehdä tasa-arvotyötä. Perustin yhdenvertaisuustyöryhmän, ja vaikka työmme on vasta käynnistymässä ja vaikka on turhauttavaa, että työtä on niin paljon, niin olen myös toiveikas, ja näen, kuinka hurjaa vauhtia asiat ovat muuttumassa. Keskustelu moninaisuudesta on muuttunut jo viimeisten kahden vuoden aikana, onhan se hurjaa.  

 

Olemme yhdenvertaisuustyöryhmässä juuri tehneet toimintasuunnitelman, jonka tavoitteisiin kuuluu että kartoittaisimme syrjinnän määrää ja sitä minkälaista se on. Haluamme myös kartoittaa sitä keitä meidän alallamme on, kenen äänet ovat kuuluvissa ja keiden ei ole. Haluaisimme tuoda alalle myös esimerkiksi inklusiivisen casting-ohjeistuksen ja ohjeistukset syrjinnän ennaltaehkäisemiseen. Tämä työ on vasta alussa, mutta olen todella innoissani siitä, ja toivon, että pystymme saamaan oikeasti ja konkreettisesti muutosta aikaan.  

 

Ensi viikolla lähden Mikkeliin Pikku kakkosen konserttiin, saan hypätä täysin erilaiseen maailmaan välillä. Teen myös Ylelle kuunnelmaa. Musta, mustempi, romani -esityksestä on tulossa ensi vuoden puolella Tampereelle lisää esityksiä. Mutta nyt on ensin illalla ensi-illan vuoro!  

 

 

 

---

 

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Anna Veijalainen, mitä kuuluu?

Samuli Holm, mitä kuuluu?

Elli Salo, mitä kuuluu?

Rosa-Maria Perä, mitä kuuluu?

Kid Kokko, mitä kuuluu?

Marita Muukkonen, mitä kuuluu?

Elina Snicker, mitä kuuluu?

Reetta Ristimäki, mitä kuuluu?

Geoffrey Erista, mitä kuuluu?

Sarianne Paasonen, mitä kuuluu?