Niina Lindroos, mitä kuuluu?  

 

Niina Lindroos: Tämä marraskuu on hullu kuukausi, sillä kaikki mahdollinen – niin työ- kuin henkilökohtaisetkin asiat – sattuvat juuri marraskuulle. Olin pitkään Wienissä työskentelemässä. Suunnittelin Yellow Buoy -nimiselle teatteriryhmälle nukkeja ja pukuja esitykseen Lost Mythologies,  joka sai ensi-iltansa lokakuun puolessavälissä. Palasin Turkuun kaksi viikkoa sitten valmistautumaan TIP-festivaalille, mutta siinä samalla, keskustellessani asuntoni lämminvesiboilerista sain kuulla, että mikäli haluan jäädä asumaan ihanaan puutalokämppääni, minun oli tehtävä asunnosta tarjous. Omistaja haluaa myydä asunnon. Joten tänä aamuna olen käynyt asuntolainaneuvotteluissa.  

 

Vapaan kentän taiteilijuuteen kuuluu myös se, että pankkihenkilökunnan kanssa on päästävä yhteisymmärrykseen siitä, minkälaiset tulot ovat todennäköisiä ja ylipäänsä mistä tulot koostuvat. Mitä apurahalla työskentely tarkoittaa, ja miten selittää sitä virkailijoille? Miten vakuuttaa heidät siitä, että vaikka tulot tulevat monesta eri lähteestä, laina tulee maksettua takaisin. Ihan hyvin neuvottelut lopulta menivät, mutta kyllä tuollainen kuuluu niin eri maailmaan kuin se, jossa itse toimin.  

 

Olemme maanantaista lähtien lämmitelleet sooloani, huhtikuussa ensi-iltansa saanutta The Unmentionable - Sanoinkuvaamatonta leluteatteria. Siitä on lauantaina kaksi esitystä, ja on ollut ihanaa tehdä se siihen samaan tilaan, johon se alun perin rakennettiin.  

 

Esityksessä käytetään välineenä leluteatteria, mutta tässä taisi leluteatteri lähteä vähän käsistä. Englanniksi leluteatterista käytetään nimityksiä ‘toy theatre’ tai ‘paper theatre’. Tällä viitataan miniatyyrinäyttämöön, jonka perinteet ulottuvat 1800-luvulle, jolloin teatteriesitysten jälkeen katsojille kaupattiin näytelmästä paperiversioita, joita katsojat pystyivät kokoamaan itse kotonaan. Siihen kuului teatterisalin julkisivu, lavasteita ja pieniä hahmoja, jotka leikattiin irti paperiarkeilta ja liimattiin pahville. Hahmoja liikuteltiin kotiyleisölle, joskus musiikin säestyksellä. Harrastajia, jotka keräävät näitä malleja ja paperinukkeja sekä esittävät alkuperäiseen tyyliin on yhä jonkin verran, ja festivaalejakin järjestetään.  

 

Suomessa lelu- tai paperiteatteria käytetään nykynukketeatteriesityksissä sovelletusti, yhtenä nukketekniikkana. Myös paperiteatteriin erikoistuneita nukketeatteritaiteilijoita löytyy. Lee Lahikainen valmisti muutama vuosi sitten Ranskassa paperiteatterisoolon Catacombes, joka kertoo Pariisin hautaholvien historiasta. Leeltä tulee joulukuussa ensi-iltaan Merirosvo, Jeanne de Clissonista kertova meriverellinen kostokuvaelma, joka on toteutettu myös kokonaan paperiteatterin keinoin.

 

Tutustuin itse leluteatteriin opiskellessani Turun taideakatemiassa nukketeatteria. Ranskalainen perinteiseen paperiteatteriin  erikoistunut nukketeatterintekijä Alain Lecucq vieraili Turussa ja piti meille kurssin, jossa tutustuimme paperiteatterin tekniikkaan, ja siihen, miten nukketeatteri voi soveltaa perinteistä paperiteatteria. Siitä kehittyi minulle ja monille kollegoilleni keino, jolla kaksiulotteisilla hahmoilla voi tehdä pienellä näyttämöllä kohtauksia.  

 

The Unmentionable -esityksen lähtökohtana on ranskalaisen valokuvaaja ja kuvataiteilija Dora Maarin (1907–1997) teokset. Opiskelin aikoinaan Lecucqin luona Ranskassa, ja löysin siellä ollessani surrealismia käsittelevästä kirjasta valokuvan, jossa päätön nukkehahmo istuu holvikaaren alla. Nukke on kuvassa etualalla, hyvinkin elovoimaisena. Kuva on otettu vuoden 1936 kieppeillä. Silloin, 2000-luvun alussa Internetistä ei löytynyt tietoja samassa määrin kuin nyt, joten ajatus lähteä tekemään nukketeatteria teoksen pohjalta jäi taka-alalle. Viime vuosina Maaria on kuitenkin nostettu julkisuudessa esiin yhä enemmän. Hänestä on kirjoitettu kirjoja, suuri retrospektiivi järjestettiin Ranskassa ja siirtyi Lontooseen juuri ennen koronaa.  

 

Ajatus kuvien pohjalta tehdystä esityksestä kehittyi jälleen, myös muoto jatkoi kehittymistään. Halusin tehdä leluteatteria, mutta ei kaksiulotteista. Halusin tehdä sitä samalla lailla kuin alkuperäisessä valokuvassa. Maar on kyseisessä 29 rue d’Astorg -nimisessä teoksessa käyttänyt kuvaa Versaillesin Orangeriestä luoden näin omaan kuvaansa syvyysvaikutelman, laittamalla nuken holvikaton eteen, ja myöhemmin värittänyt valokuvan. Lähdin jäljittelemään hänen työtapaansa. Hänen ottamistaan vedoksista on mahdollista päätellä, minkäkokoista nukkea hän on käyttänyt ja niin sain mittakaavan nukelle, jonka rakensin valokuvan pohjalta. Valitsin muitakin valokuvia, jotka olivat todella nukketeatterillisia, ja niiden tarkempaan tutkimiseen menikin paljon aikaa, samoin suunnittelutyöhön. Minkä kokoisia valokuvien pohjalta rakennettujen nukkien tulisi olla, missä niissä voisi olla tekniikka? Yksi valitsemistani valokuvista oli Père Ubu, joka esittää todella läheltä kuvattua liskomaista hahmoa. Maar ei koskaan paljastanut mikä valokuvan kohde oli. Halusin tuoda kokemuksen valokuvan katsomisesta fyysiseen tilaan, joten hahmosta tuli todella suuri. Nyt ei enää olla leluteatterin pienellä näyttämöllä, vaan otetaan koko tila haltuun.  

 

Halusin vangita sen olon, joka Maarin teokset minussa herättävät. Näyttämöllä tulee vangittua myös hetket ennen ja jälkeen itse kuvaa. Tapahtumaympäristö on taiteilijan työhuone, joka minun oli valitettavasti itse kuviteltava, sillä Maar oli hyvin yksityinen, jopa eristäytynyt henkilö.  

 

Viime keväänä esitys pyöri neljälle hengelle kerrallaan. Meillä oli silloiset rajoitukset tiedossa, ja teos suunniteltiin niiden mukaan. Katsomo on osa näyttämökuvaa. Olihan se erikoista joutua pitämään ensi-illan enskari, jotta työryhmä pääsisi katsomaan lopputulosta. Onneksi sain esittää sitä jopa 20 kertaa. Sinänsä sillä ei ole väliä onko esityksessä neljä, tai 20 tai 50 katsojaa, tässä tutkitaan hidasta tapaa katsoa. Lauantaina katsomoon mahtuu 13 henkeä.  

 

Olen ryhtynyt valmistelemaan seuraavaa juttua, joka alkoi sen visuaalisesta suunnittelusta ja on yhä kesken. Ensi marraskuussa tulee ensi-iltaan Leena Krohnin Tainaron (1985) -teokseen perustuva nukketeatteriesitys, josta tulee sanaton. Kirja on ollut elämässäni pitkään, näen vahvasti minkälaisen maailman siihen voisi luoda, ja odotan, että pääsen kunnolla tekemään sitä.  

 

 

 

 

Kuvassa Niina Lindroos esityksessä The Unmentionable, jonka ovat tuottaneet Lindroos ja TEHDAS Teatteri. Kuva: Maija Kurki

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Yasmin Ahsanullah, mitä kuuluu?

Anna Veijalainen, mitä kuuluu?

Samuli Holm, mitä kuuluu?

Elli Salo, mitä kuuluu?

Rosa-Maria Perä, mitä kuuluu?

Kid Kokko, mitä kuuluu?

Marita Muukkonen, mitä kuuluu?

Elina Snicker, mitä kuuluu?

Reetta Ristimäki, mitä kuuluu?

Geoffrey Erista, mitä kuuluu?

Sarianne Paasonen, mitä kuuluu?