Marko Tandefelt, mitä kuuluu?  

 

 

Palasin Yhdysvalloista Suomeen vuonna 2016 lähinnä perhesyistä ja lasten koulunkäyntiin liittyen, en niinkään Donald Trumpin valtaantulon takia. Tosin gentrifikaatio on tehnyt New Yorkista rankemman, kalliimman ja yhdenmukaisemman. Nyt asun Olympiakylässä, ja siellä on hyvä meininki.  

 

Olen pienestä lähtien viettänyt paljon aikaa teattereissa. Äitini Liisi Tandefelt on toiminut näyttelijäntyön ohella myös pukusuunnittelijana muun muassa KOM-teatterissa, Turun kaupunginteatterissa, ja Kansallisteatterissa. Joskus tuli vietettyä niin paljon aikaa teatterissa, että siihen tuli ähky, enkä teinarina käynyt teatterissa pitkään aikaan lainkaan. Minua on erityisesti kiehtonut elokuva ja virtuaalitodellisuus. Olen muun muassa toiminut virtuaalitodellisuuden hassun keksijäsedän Jaron Lanierin assistenttina ja tehnyt telemaattisia teoksia eri todellisuuksia yhdistämällä. En pidä kivenkovasti kiinni siitä, mikä on lava ja mikä todellisuus ja mitä näille saa ja ei saa tehdä. Sääntöjä saa rikkoa.  

 

Näitä teatterin lainalaisuuksia ollaan Protagonist-sarjassa muun muassa Ville Seppäsen, Kasperi Laineen ja Jussi Sorjasen kanssa kyseenalaistettu, monen muun asian ohella. Seppänen kysyi minua viime vuonna mukaan projektiin, ja idea katsojuuden, kuulijuuden ja lavan purkamisesta kiinnosti heti. Mitä tapahtuu kun koko kaupunki – periaatteessa koko maailma – on yksi suuri teatterilava? Tässä on jotain todella kiinnostavaa. Heillä oli idea ja konsepti, ja lähdimme yhdessä konseptoimaan eri teknologisia, audiovisuaalisia ja vuorovaikutteisia lähestymistapoja sekä eri elementtien arkkitehtuuria sille, että kyseisessä teoksessa näyttelijä painelee reaaliajassa pitkin kaupungin katuja. 

 

Tosin teoksessamme reaaliaika on illuusio. Meidän aivommekaan eivät toimi reaaliajassa, vaan todellisuudessa siinäkin tapahtuu pikkuriikkinen viive. Tämän lisäksi jokaisessa livestriimituotannossa on noin puolen sekunnin tai sekunnin viive, kuvan siirtyessä editointistudioon. Se ei ole vielä paha viive. Mutta kun se siirtyy studiosta esimerkiksi YouTubeen tai Vimeoon, serverin päässä tapahtuu kaikenlaisia kompressioita, joiden myötä lähetykseen alkaa tulla 20, 30, 40 ja jopa 50 sekunnin viive, riippuen kuvalaadun ja nopeuden välisestä suhteesta ja tietenkin käytössä olevasta teknologiasta.  

 

Protagonistin ensimmäisessä osassa näyttelijä Elmer Bäck lähti Viiruksen ROCKY! The Return of the Loser -esityksestä kaupungille päässään vakoilusilmälasit, joissa salainen HD-kamera kuvaa 30 kuvaa sekunnissa. Korvissa näyttelijällä on binauraaliset 3D-ääntä äänittävät mikrofonit. Selässä hänellä on reppu, jossa on LiveU-lähetinpaketti. Studiolla, joka sijaitsee Viirus Teatterissa, meillä on taas monta kannettavaa tietokonetta, joista yhdestä tulee Kasperi Laineen musiikki, yhdestä tulee tajunnanvirtaisia tekstityksiä Jussi Sorjaselta, ja nämä kasataan näyttelijältä tulevan videostriimin kanssa. Tähän todellisuuteen voidaan vielä halutessa lisätä sosiaalisessa mediassa tapahtuvaa keskustelua.  

 

Hauska haaste on teoksessa esiintyvän näyttelijän oma aikavyöhyke – joka on hänelle reaaliaikainen. Protagonist-sarjassa hänen ei ole tarkoitus olla ohjaaja eikä lähetyksen metatajunta. Minimissään käsittelemme kolmea aikatasoa kerrallaan seuratessamme eri striimejä monitoreilta, ja välillä syntyy hauskoja luuppeja – nykyhetki valuu ketjussa – välillä tulee aika trippiä tavaraa. Ammattilaisten kanssa on kiva tehdä tämänkaltaista haasteellista työtä, tässä on todella skarppia jengiä tekemässä esitystä, Hanna Nyman tuottajana sekä Lauri Lundahl ja Jonatan Sundström, jotka ovat varsinaisia macgyvereita, tekevät mestarillisesti ja rauhallisesti samaan aikaan useaa eri asiaa livetilanteen paineen alla. 

 

Ensimmäinen osa oli pilotointia, mutta se onnistui hyvin. Yksi haasteemme on ylläpitää yhteyttä antenniverkkoon. Meillä on käytössä SIM-kortteja eri firmojen antenneihin, mutta välillä striimi menee poikki, kun näyttelijä siirtyy tilataksiin, välillä se siirtyy 3G:hen ja välillä 4G:hen, tämä on tätä teknistä todellisuutta. Toinen haasteemme on sisällöllinen. Jos näyttelijä kävelee New Yorkissa ulos kadulle, hän siirtyy ihmisvilinän keskelle – täällä hän tulee keskelle tummaa loskamössöä, joten on nopeasti löydettävä seuraava valoisa paikka, jossa on elämää. Improvisaatiolla on suuri rooli, ja jokaisen näyttelijän oma persoonallisuus vaikuttaa siihen mitä katsoja näkee tämän katseen kautta, ja miten katsoja samaistuu katseeseen. Tämä tulee jokaisessa osassa olemaan eri, sillä jokaisessa osassa on uusi näyttelijä.  

 

Seuraava osa saa ensi-iltansa ensi viikon tiistaina, ideana on tehdä jopa kuusi osaa. Haluamme luoda pieniä, herkkiä, hassuja kohtauksia, jotka saattavat mennä maagisen realismin suuntaan. Näyttelijä siirtyy oven tai peilin kautta toiseen maailmaan. Jänniä siirtymiä. Pidemmän päälle rakennamme sarjan kautta alustaa,  jolle voi tehdä kaikenlaista. Mutta kun kuvaan tulee lisää teknologiaa, riskitkin kasvavat. Haluamme kuitenkin ottaa nimenomaan riskejä, koemme rajojen ylittämisen mielekkäänä.  

 

Kysymys teknologian medioivasta roolista palautuu aina ihmisten välisiin suhteisiin ja emootioihin, todelliseen preesensiin, läsnäoloon ja välittämiseen. Teknologia ei voi korvata tätä, jonka vuoksi on todella jännää nähdä, minkälaista tulevaisuutta kohti me ollaan menossa. Olemmeko kaikki omissa ääni- ja kuvakuplissa tulevaisuudessa? En ole luddiitti, mutta olen opettaessani Parsons School of Designissa ja ohjatessani viidensadan oppilaan lopputöitä yrittänyt ohjata opiskelijoita humaanimpaa maailmaa kohti, jossa ei ole kylmää solutionismia tai kognitiivisia vinoumia suhteessa siihen, mikä teknologian rooli on elämässämme. Black Mirror -sarja on ollut pakollista katsottavaa. Startup-maailmassa ajatellaan, että voidaan släppää jokin teknologia, ja mystisesti se parantaa jonkin asian. Superviheliäisten ongelmien kohdalla voidaan jopa huonontaa asioita, jos ei olla tarkkoja. Tämänkaltaisten projektien kautta näitäkin ongelmia tulee mietittyä.  

 

On tärkeää, että taide näyttää minkälaisia maailmoja olemme luomassa. Taiteella voi yhteiskunnallisena kommentaattorina olla massiivinen rooli menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden suhteen. Uudenlaista yhteenkuuluvaisuutta on luotava, megaperheitä ja kansainvälisiä perheitä. Minua kiinnostavat projektit, jossa yhteisöllisyyttä ja yhteenkuuluvuutta luodaan. Monien ihmisten elämään on tullut digitaalisten medioiden multitasking, vaatimus siitä, että ollaan samaan aikaan eri todellisuuksissa, tai eri aikavyöhykkeissä. Todellisuus voi olla vakavaa, hauskaa ja surumielistä samaan aikaan, tässä ei ole ristiriitaa. Emme elä singulariteetissa tai dualistisessa todellisuudessa. David Bowie näki internetin aikanaan ameebana, joka oli mieletön, hieno, mullistava, huono, todella vaarallinen – samaan aikaan.  

 

Sämplääminen ei tehnyt muusikoista työttömiä, Auto Tune ei tehnyt hyvistä laulajista tarpeettomia. Kaikenlaiset todellisuudet ja tekemisen tavat voivat elää sulassa sovussa. En ole nähnyt kovin paljon meidän Protagonistin kaltaisia juttuja, jossa sekoitetaan teatteria, livestriimausta ja todellisuutta. Tässä on niin paljon riskejä mukana, että uskoisin että harvat tekijät ovat halunneet luopua hallinnastaan. Teatterissa voidaan luoda vaikutelma sateesta, mutta lähtiessämme teatterirakennuksesta ulos siellä todellakin saattaa sataa. Olemme tekemisissä luonnontodellisuuksien kanssa, ja siinä meidän Protagonist-sarjan hahmo on osana. Hän on todellisuudessa. Piste. Tämä tekee sarjasta kutkuttavamman, riskaabelin – ollaan uuden äärellä.  

 

Olen itse agnostinen teknologian suhteen, olen tehnyt myös teoksia, joissa ei käytetä teknologiaa. Vuorovaikutustakaan ei tarvitse survoa sinne, jossa sitä ei tarvita. Hyvä elokuva voi tuntua enemmän immersiiviseltä ja vuorovaikutteiselta kuin samankaltainen huono digitaalinen sisältö. Uskon siihen, että taiteessa, designissa, elokuvassa ja teatterissa pääsemme kokeilujen ja rajojen venyttämisen kautta hyvin mielenkiintoisiin todellisuuksien yhdistelmiin ja uusien kerronnallisien tapojen kehittelyyn. Jotkut näkevät tämän uhkana, itse näen sen mahdollisuutena – kunhan emme tee huonoa sisältöä.  

 

Opiskelijoitani olen toistuvasti muistuttanut siitä, ettei tehdä mitään vanhan median ehdoilla uudessa mediassa. Kirjahyllyssäni on yhä teos nimeltä 1996 World Wide Web Yellow Pages –  selluloosasta tehty paperinen puhelinluettelo verkossa löydettävistä sivustoista. Ihmiset eivät vieläkään pysty täysin kuvittelemaan, mitkä verkon mahdollisuudet ovat.      

 

 

 

 

---

Mark Coniglion/Troikatronixin Isadora  

 

IRCAMista aikanaan lähtenyt modulaarinen MaxMSPJitter audiovisuaalista softaa on monessa mukana, nykyään Cycling74.com firman kehittämä.  
 

Puredata on tavallaan ilmainen avoin versio Maxista. Kaikilla työkaluilla voi mankeloida kuvaa ja ääntä jne.

Derivative Touch Designer, lähtenyt SideFX firman Houdini 3D softasta: https://derivative.ca/
 

Notch.one on visuaalinen koodaus ympäristö, synkkaa myös Touch Designeriin.  
 

OpenFrameworks  

Cinder   

Vuo  

 

OBS (Open Broadcaster Software)  

Syphon -videoplugi, jolla saa kymmenien softien välillä siirrettyä livenä videota  

 

IRCAM Spat   

Spat Revolution  

 

Unreal3D  

 

Millumin  

Resolume  

 

Tässä video mapping -työkaluja lisää: http://projection-mapping.org/software/

 

Kinect Azure  

Zed 2  

Intel Realsense  

 

 

Toistaiseksi on ollut vielä haastavaa tehdä reaaliaikaista, mutta sekin lähenee. 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Niina Lindroos, mitä kuuluu?

Yasmin Ahsanullah, mitä kuuluu?

Anna Veijalainen, mitä kuuluu?

Samuli Holm, mitä kuuluu?

Elli Salo, mitä kuuluu?

Rosa-Maria Perä, mitä kuuluu?

Kid Kokko, mitä kuuluu?

Marita Muukkonen, mitä kuuluu?

Elina Snicker, mitä kuuluu?

Reetta Ristimäki, mitä kuuluu?

Geoffrey Erista, mitä kuuluu?

Sarianne Paasonen, mitä kuuluu?