24.03.2022
Markus Järvenpää, mitä kuuluu?
Markus Järvenpään esikoisohjaus Petos on viidentähden esitys (HS 7.3.2022), jota parhaillaan esitetään Teatteri Jurkassa. Pandemia pakotti työhönsä intohimoisesti suhtautuvan näyttelijän löytämään oman ammatin rinnalle uutta ohjaamisesta ja opettamisesta, jotka nyt näyttävät vievän mukanaan. Näyttelijänä Järvenpää valmistautuu perjantaiseen lukudraamaesitykseen Bye Bye Gillo, harjoittamalla mm. arabiankielistä ääntämystä, mutta ehti vastata kysymykseemme, Mitä kuuluu?
Markus Järvenpää: Hyvää kuuluu, ja kaikenlaista työn tohinaa. Siitä olen iloinen. Aurinko paistaa ja se saa myös mielen virkeäksi.
Valmistuin Teatterikorkeakoulusta vuonna 2008 neljässä vuodessa. Tutkinnon uudistuessa Eero Ritalalla ja minulla oli kiire päästä työelämään, kun muut tekivät maisteritutkintonsa viidessä vuodessa. Sain Turun kaupunginteatterista kiinnityksen, ja siinä sitä oppi lisää taitoja. Sitä olen nuorille sanonut, että kannattaa ottaa kiinnitys, mikäli sellaisen näinä aikoina saa ja kun teatteritaloja vielä on ympäri maata. Mutta nuorena jaksaa, ja jos ei ole perhettä vielä niin on mahdollista keskittyä työhön. Talossa pääsee omaksumaan näyttelijän käsityötaidon ja siellä saa painaa menemään pää kolmantena jalkana.
Itselleni Andriy Zholdakin ohjaama Anna Karenina, jossa esitin Vronskin roolia, oli kuin toinen teatterikoulu. Sitä tehdessä oppi paljon työn tekemisestä, paineensietokykyä ja kestävyyttä. Se oli raskas tuotanto, tosi kuluttava, mutta lämmöllä niitä aikoja nyt muistelen. Olen todella kiitollinen kaikista Turun-kauteni tuotannoista, myös pienistä rooleista, joiden myötä opin näkemään oman työni merkityksen kokonaisuudelle, yhteistyön merkityksen ja ylipäänsä esityksen yksityiskohtien ja kokonaisuuksien summana.
Heittäydyin kuitenkin freelanceriksi muutaman vuoden jälkeen. Päätökseen vaikutti kolme tekijää. Ensinnäkin olen luonteeltani tämmöinen etukenoinen. Olen päättäväinen, innostun helposti ja menen eteenpäin kohti asioita, joita haluan tehdä. Toisekseen: laitosteatteriin tullaan töihin ja katsotaan, että mitkäs kengät tänään laitetaan jalkaan. Minulla on yhä valokuva kahdestatoista kenkäparista, jotka odottivat näyttämölle menemistä. Halusin enemmän aikaa sitoutua työhöni ja myös niihin ihmisiin, joiden kanssa teen työtä. Sen olen oppinut, että kaikista tärkeintä on ympärillä oleviin ihmisiin sitoutuminen. Kolmanneksi teimme Tuomo Rämön kanssa Rikos ja rangaistus -monologin, josta tuli ihan hyvä ja josta olimme ylpeitä. Lähdimme keikkailemaan esityksen kanssa muun muassa festivaaleilla.
Olen tässä välissäkin ollut Turussa jopa kiinnityksellä vuoden ja tehnyt siellä freelancerin hommia. Siitä on tullut Teatteri Jurkan ohella tuttu ja läheinen työpaikka.
Ohjaaminen tuntui luonnolliselta jatkumolta urallani, eräänlaiselta kasvulta teatterin tekemisen maailmassa. Minua on aina kiinnostanut kokonaisuus – joidenkin ohjaajien mielestä ehkä vähän liikaakin. Sain mahdollisuuden kokeilla katsomossa istumista, sain mahtavan ryhmän ja tutun teatteritilan ja tekstin, joka on kiehtonut jo Teatterikorkeakoulusta saakka. Esikoisohjaukseni Harold Pinterin Petos-näytelmästä sai ensi-iltansa 5.3. Teatteri Jurkassa.
Pinterin Petoksessa minua kiehtoo ihminen lähikuvassa. Lähikuva paljastaa näyttelijätyön tarkkuuden, ja valintojen määrän, joka näyttelijällä on käytettävissään. Minua kiehtoo myös ihmissuhteet, vaikka se on tavallaan niin pikkumaista, mutta draamassa niistä tulee valtavia elämän ja kuoleman kysymyksiä, ikuisia.
Ohjaamisen lisäksi olen viime aikoina myös opettanut, ja nämä tehtävät ovat tukeneet toinen toistaan vahvasti. Kävin pandemian alkupuolella Teatteripedagogiikan perusteet -kurssin, ja nyt lähiopetus on tuntunut todella mielekkäältä. Olen pitänyt siitä, että asioita artikuloidaan, puhutaan perusasioista. Pidän myös kanditöiden ohjaavasta opettamisesta. Siitä on avautunut uusi polku pandemian aikana.
Ohjaajana olen miettinyt erityisesti sitä, millainen työnjohtaja olen. Siinä on vastuussa ilmapiiristä, jonka luo ympärilleen, ja siinä on tavallaan kyse samanlaisesta vastuusta kuin opettaessa. Opettaessa aivan kuin ohjatessa on vastuussa, siitä mihin keskitytään ja miten työtä edistetään. Minusta työnteon pitää olla kivaa. Käsittelemme vaikeita, monimutkaisia aiheita, mutta samalla on ylläpidettävä dialogia ja keskustelua ja varmistettava, että leikki on aina lähellä. Hyvin pitkälti teatterin tekeminen on keskustelemista, ihan konkreettisesti. Tämä on minulle henkilökohtainen ohjenuora.
Mutta olihan se aikamoinen kokemus ohjata omia kurssi- ja koulukavereitani, jotka tunnen hyvin. Jossain vaiheessa Lauri Tilkanen kysyi, että ”onko sulla semmoinen olo että toi ohjaaminen on vähän liiankin helppoa?” Olemme niin tottuneita näyttelijöinä siihen, että ollaan tulessa ja hikoillaan, ja nyt olen yhtäkkiä katsomon puolella sanomassa että ”otetaanpa uudestaan.” Kyllä siinä tuli välillä tunne, että onko tämä epistä, kun olen vaan ohjaajana istunut ja katsonut näyttelijöiden työskentelyä. Toisaalta he olivat kiitollisia siitä, etten vähän välillä pompannut lavalle ohjaamaan kuin joku Meyerhold. Näyttelijänä kehon on oltava koko ajan hereillä, intuitio valveilla, tuntosarvet pystyssä. Onhan ohjaaminen toisaalta monipiippuinen juttu. Se ei ole fyysisesti vaativaa kuten näyttelijän työ, mutta vastuu kokonaisuudesta on tietenkin painava.
Valmistaudun parhaillaan perjantain Bye Bye Gillo -lukudraamatapahtumaan. Tässä monologissa on hahmo – paperiton marokkolaismies – jonka kaltaista ääntä ei olla totuttu Suomessa kuulemaan ja jonka vuoksi teksti tuntuu uudenlaiselta. Näyttelijänä olen valmis heittäytymään ihan mihin tahansa rooliin, mutta roolitukseen liittyy tietenkin monia kysymyksiä, joita kannattaa aina käydä läpi. Nyt on kyseessä lukudraamatapahtuma, jonka myötä teksti ja kirjailija ovat fokuksessa, eivät niinkään esiintyjät.
Olen tottunut tekemään eri maista tulevia näytelmiä ja etenkin venäläisiä klassikoita. Mutta on hienoa, että Maailma näyttämölle -hankkeen kautta avataan ovia uusille teksteille ja kulttuureille. Teatterissa on lopulta usein kyse ihan universaaleista asioista, jotka koskettavat jokaista ihmistä. Teatterin tekeminen on aina tekijöidensä näköinen, oli lähtömateriaali oikeastaan mitä tahansa, esitys on aina jollain tavalla tekijöidensä äänitorvi. Olisi uskallettava tarttua rohkeammin myös vieraisiin teksteihin.
Olin kahden pandemiavuoden aikana kaksi kertaa näyttämöllä, Lappeenrannassa ja Kajaanin runoviikoilla. Olin 14 vuoden aikana tehnyt noin kolme tuotantoa vuodessa, joten Covid-19 aiheutti hurjan elämänmuutoksen. Onneksi minulla oli näitä muita töitä ja muita polkuja. Ja perheen kanssa vietetty aika on ollut todella tärkeää. Nyt opetan Taideyliopistossa, on uusia prokkiksia tulossa näyttämöllä ja televisiolle ja valmistelen uusia monologeja. On varsinainen savotta edessä. Freelancerin silppua, mutta kivaa. Olen iloinen siitä, että teatterin tekeminen on taas mahdollista.
Markus Järvenpää on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulusta valmistunut näyttelijä. Järvenpään ohjaamaa Petosta esitetään Teatteri Jurkassa 17.12.2022 saakka. Perjantaina hän esittää Taha Adnanin kirjoittaman monologin Bye Bye Gillo lukudraamana Tuomo Rämön ohjauksessa Svenska Teaternissa.