Meri Anna Hulkkonen, mitä kuuluu?   

 

Meri Anna Hulkkonen: (Nauraen) Kukkuluuruu.  

 

Meillä on käynnissä Sailor och Pekka -esityksen intensiiviset muistiharjoitukset. Ensemble Bulleribockin ja Viiruksen alunperin tuottama teos on nyt tulossa meille Unga Teaterniin. Teosta on esitetty viimeksi puolitoista vuotta sitten. Meneillään olevissa harjoituksissa teksti alkaa vähitellen kummuta esiin, ja eilen rakensimme lavastuksen uudelleen. Onhan tuo tarkka ja tekninen esitys, joten meidän on aina välillä palattava videon äärelle katsomaan koreografiaa tarkemmin. Iskuja on paljon, ja keskittymistä sekä vaativaa, tarkkaa työtä vaaditaan.  

 

Tässä on meneillään pieni suvantovaihe. Kun kevätaika tavoittaa teatterin ja päästään huhtikuuhun, jotkut esitykset on esitetty loppuun. Pian ryhdytään laittamaan uusia esityksiä kuntoon, jotta syksyllä päästään viemään ne ensi-iltaan. Mitään pandemian aiheuttamaa sumaa meillä Unga Teaternissa ei ole, siihen vaikuttaa varmaan omalta osaltaan taiteellisen johtajan vaihdos vuoden 2021 alussa.  

 

Mutta ajat ovat meillekin hankalia, yleisö ei ole vieläkään palannut teatteriin entiseen tapaan, ja vaikka teemme teatteria lapsille ja nuorille, koululaisillekaan ei varata ryhmäesityksiä. Myynnillisesti tämä ei ole helppoa aikaa, mikä on tietenkin surullista. Yksi tärkeä tehtävämme on tehdä parasta mahdollista teatteria, ja toinen on tietenkin, että sen parhaan mahdollisen teatterin on kohdattava yleisö. Yleisölle me tätä teemme. Uudet, tulevat tuotantomme onneksi kiinnostavat.  

Päädyin alun perin teatterin kentälle oltuani taitoluistelija. Olin siis aina ollut paitsi urheilija myös esiintyjä, mutta jouduin lopettamaan kilpailu-urani 16-vuotiaana selkäongelmien vuoksi. Vietin yli 10 vuotta ulkomailla. Tein käännöksiä maa- ja metsätalouskoneiden käyttöoppaisiin Kanadassa. Opiskelin kansainvälisen markkinoinnin ammattilaiseksi Pariisissa ja Barcelonassa. Espanjassa opiskelin ensin sirkustaiteilijaksi ja sitten näyttelijäksi. Olen pitänyt baaria, levykauppaa, toimittanut ja lukenut kulttuuriuutisia Barcelonan paikallistelevisiossa, tehnyt kaikkea maan ja taivaan välillä. Teatteri on ehkä kuitenkin minulle se ominaisin ilmaisumuoto. Vaikka sirkuslaisten parissa teatteriin saatetaan viitata “puhuvina päinä”, minua pedanttia se puhuva pää kiinnosti lopulta enemmän kuin pelkkä fyysinen ilmaisu.  

 

Niin sanotusti jämähdin lastenteatterin puolelle, sattumalta. Muutin Ruotsin kautta takaisin Suomeen vuonna 2008. Olin pienen lapsen äiti ja maailmani pyöri lapsen ympärillä. Hyvä lastenkirjallisuus ja lasten kanssa oleminen kiinnosti. Teatterilaisena nappasin näistä kiinni ja toteuttaakseni intohimoani ja ideoitani perustin oman teatteriryhmäni Ensemble Bulleribockin. 

 

Ajaudun helposti tekemään semmoista, mikä minua itseäni kiinnostaa. Ja minua kiinnostaa kokonaisvaltainen tekeminen, oleminen ja eläminen. Haluan kokea, että työni on elämääni ja että teen asioita, jotka koen tärkeiksi. Silloin pääni pysyy kasassa, työstä tulee kivaa ja löydän mielenkiintoisia ulottuvuuksia. Aikuiset ovat kauhean asenteellisia ja monimutkaistavat asioita, lasten maailma (etenkin hyvä lastenkirjallisuus) puolestaan tarjoaa kiteytettyjä ja kirkkaita ajatuksia.  

Suomen vanhimmalla lasten- ja nuortenteatterilla Unga Teaternilla on mahdollisuus kehittyä kansalliseksi lastenteatteriksi, osoittamaan lajin suuntaa kohti uudenaikaista teatterintekemistä. Meillä on koneisto valmiina, historia ja perinteet, mutta elämme tietenkin muuttuvassa maailmassa, ja siinä on pysyttävä kiinni. Ruotsissa Unga Klara -teatteri on lasten- ja nuorten kansallisen näyttämön asemassa. Vastaava teatteri voisi löytyä myös Suomesta, ja meillä on tähän potentiaalia. Se edellyttää, että olemme avoimia maailmalle ja että äänemme kuuluu. Ja tietenkin meidän on tehtävä hyviä juttuja.  

 

Mikä hyvä juttu sitten onkaan? Omasta mielestäni se, mikä on aitoa, on kiinnostavaa. Se mikä on rehellisesti ja rakkaudella tehty, on yleensä hyvää.  

 

Perjantain seminaarissa pohdimme muun muassa sitä missä määrin ennakkoluulomme vaikuttavat taiteellisiin valintoihimme. Onhan meillä yleinen ajatus siitä mistä lapset pitävät, ja sitten pyritään tekemään jotain sen kaltaista. Kyllä minun mielestäni lastenteatterin tekeminen perustuu aika paljonkin näihin ennakkoluuloihin, mutta parempaan suuntaan ollaan menossa.  

 

Jos aikuiset miettivät mitä lapset haluavat, niin lähtökohta on väärä. Mielestäni kiinnostavampaa on kysyä teatterintekijältä itseltään mikä häntä kiinnostaa ja mistä hänellä olisi kauheasti sanottavaa. Jos esimerkiksi autot, tekniikka ja moottorin toiminta kiinnostavat minua, osaan varmasti kiteyttää ajatukseni ja kertoa aiheesta myös muille ihmisille iästä riippumatta. Eli lähdetään ihan oikeasti siitä mikä itseä kiinnostaa, ei siitä mitä uskotaan, että lapsi haluaa. Arkiset asiat ovat yhteisiä ja koskettavat jokaista. 

Älkää ymmärtäkö minua väärin, uskon siihen, että se, mikä on totta tekijälleen on kiinnostavaa myös yleisesti. Se että haluaa tutkia ja löytää uusia asioita, ei kierrätetä valmiiksi pureskeltua tai lähdetä siitä, että aikuiset lässyttävät ja hassuttelevat ja se on hauskaa. Pyritään siihen, että lastenteatterissa olisi mahdollista aidolle kohtaamiselle. Tämä kiinnostaa minua tällä hetkellä. Ollaan aidossa yhteydessä toisiin, ja mahdollistetaan lapsille se, että he ovat osa esitystä, ovat yhtä lailla tilassa läsnä, eivätkä pelkästään tule katsomaan esiintyjää. Esiintyjän ja katsojan rajat hämärtyvät.  

 

Tällainen rajan hämärtäminen voi olla keino, jolla voimme irrottautua asetelmasta, jossa me aikuiset teemme teatteria lapsille. Kirjoittamani ja ohjaamani Julen enligt Elsa Beskow (2021) oli yksi tämänkaltainen teos. Esityksen ja yhdessä tekemisen välimuoto, aika immersiivinen juttu. 

 

Idea Christoffer Mellgrenin kirjoittamaan teokseen Viisi ateriaa päivässä – eli mitä söimme ja missä (2021) lähti siitä, että halusin tehdä esityksen pastasta. Kirjoittajalle on tietysti tärkeää, että asiasta on jotain sanottavaa ja niin aihe laajeni käsittelemään ruokaa ja siihen liittyviä muistoja kokonaisvaltaisesti. Janne Pellisen ohjauksessa päädyimme työskentelemään jakamisen äärellä. Muistuttaahan teatterin tekeminen yhtälailla jakamista kuin aterioiminenkin. Kyseessä on läheisesti aistittavissa olevia, hirveän aitoja kokemuksia ja tuntemuksia. Kävimme työryhmän kanssa läpi omia kokemuksiamme aterioiden jakamisesta ja muistoja eri makukokemuksista.  

 

Syksyllä teemme saksalaisen Erich Kästnerin 1930-luvulla kirjoittaman Den 35 Maj -näytelmän. Halusin nostaa esiin kirjailijan, joka on ollut esikuvana lastenkirjailija Lennart Hellsingille ja varmaankin myös Astrid Lindgrenille.  

 

En pidä kategorisoimisesta. Siksi en myöskään halua kategorisoida yleisöä lapsiin ja aikuisiin. Kuitenkin aikuisille on mahdollista esittää kolmen tunnin pituisia esityksiä. Lapsista liian pitkä esitys voi tuntua rangaistukselta. Lapsen ei tarvitse juosta maratonia. Haluan tuottaa lapsille ja nuorille kokemuksia, joiden äärellä on helppo olla. Vaikka käsittelisimmekin vaikeita teemoja, teatterissa olemisen ei tulisi olla kidutusta, vaan kiinnostavaa. Ihmisen pinnan kestävyys on otettava huomioon.  

 

Täällä jatkuu harjoitukset. Vedämme Sailor och Pekka -esityksen uuden ensi-illan 12.4. Sen jälkeen ensi-illan saa Ruusu Haarlan 12–16-vuotiaille nuorille suunnattu Seksiesitys. Olen lukenut vain näytelmän ensimmäisen version ja kurkistanut oven raosta harjoituksiin, eli yllätys odottaa minuakin. Monologi, joka lähestyy seksuaalisuutta filosofisesti näyttää hyvin mielenkiintoiselta, odotan sitä innolla.  

 

Tuli valittua vierailuesitys ohjelmistoon, jossa itse olen näyttämöllä. Samalla ohjaan valmiiksi Kaisa Happosen kirjoittamia iltasatuja päiväkotimonologiin Brum och skogens kväll. Työn alla ovat myös suunnitelmat tulevaisuutta varten. Aika tiukkaa tekee, mutta kaikkea sitä ehtii kun tietää suunnilleen mitä haluaa ja muistaa olla tilanteissa läsnä. 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Eeva Bergroth, mitä kuuluu?

Markus Järvenpää, mitä kuuluu?

Antonia Atarah, vad hörs?

Emma Castrén, mitä kuuluu?

Jarno Kuosa, mitä kuuluu?

Jukka Korpi, mitä kuuluu?

Antti Timonen, mitä kuuluu?

Jani Ahonen, mitä kuuluu?

Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?

Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?

Jaakko Lahtinen, mitä kuuluu?

Marjo-Riikka Romo, mitä kuuluu?

Essi Rossi, mitä kuuluu?

Marko Tandefelt, mitä kuuluu?