Suvi Tuominen, mitä kuuluu?    

 

Suvi Tuominen: Hyvää kuuluu! Helsingin Kaupunginteatterin Nykyesityksen näyttämö aukeaa, ja esitykset käynnistyvät torstaina. Siihen liittyvää kiirettä riittää. Chattailin juuri kuraattoriryhmään kuuluvien Tuomas Laitisen ja Riikka Thitzin kanssa. Tämän puhelun jälkeen odottaa hankkeeseen liittyviä sähköposteja, joihin on vastattava.   

 

Olen koulutukseltani arkeologi, tanssija ja esitystaiteilija. Aloitin 9-vuotiaana niin kutsutun itämaisen tanssin (raqs sharqin), joka on syntynyt 1900-luvun alkupuolella Egyptissä. Raqs sharqi on näyttämöllinen ilmiö, joka on kietoutunut myös Egyptin folkloreen, alkuperäiskansojen tanssiperimään, Egyptin elokuvateollisuuteen sekä useisiin lännen tanssivaikutteisiin. Tein itämaisen tanssin parissa kymmenen vuotta ammattimaisesti töitä. Jatkoin tanssin opiskelua Pohjois-Karjalan ammattiopisto Outokummussa ja suoritin samalla arkeologian opinnot Helsingin yliopistolla. Kun kuulin että Teatterikorkeakoulussa on esitystaiteen ja -teorian maisteriohjelma, juuri minunkaltaisille monitaidetyypeille, hain sinne. Valmistuin maisteriksi sieltä viime joulukuussa, siten yhteys myös esitys- ja performanssitaiteen kenttään syntyi.   

 

Arkeologia, tanssi ja esitystaide mahdollistavat poikki- ja monitaiteellisen praktiikan. Monialaisuuden hyvä puoli on se, että pystyy ottamaan taukoa jostain kentästä, ja tarkastelemaan työn alla olevia kysymyksiä toisessa kehyksessä. Omassa taiteellisessa työssäni arkeologian teoria on keskiössä. Tutkin mm. käsityksiä menneisyydestä ja miten ne muodostavat suhteen tulevaisuuteen, kuten esimerkiksi teoksessa Esitysehdotuksia Kulttuuriperinnöstä, jonka tein Kansallismuseoon. Taidearkeologi pohtii mikä on arkeologian ja taiteen yhteys tiedollisesti. Arkeologia on inspiroinut taitelijoita paljon, mutta joskus yhteys jää pelkäksi kuvitukseksi. Pelkään myös joskus, että taiteilijat ‘’väärinkäyttävät’’ arkeologiaa ymmärtämättä sen tietoon liittyviä filosofisia tai poliittisia keskusteluja. Minua kiinnostavat syvemmät yhteydet, joissa molemmat alat aidosti haastavat toisiaan. Tämä tuntuu loputtoman kiinnostavalta kammiolta, jossa työskennellä ja pohdiskella.    

 

Mutta, parhaillaan valmistaudumme siis Nykyesityksen näyttämön avajaisiin. Idea Nykyesityksen näyttämöstä käynnistyi muistaakseni vuonna 2019, jolloin Lauri Antti Mattila ja työryhmä loi kirjelmän, jonka allekirjoitti reilu 800 vapaan kentän toimijaa. Kirje toimitettiin Helsingin Kaupunginteatterin johtoryhmälle ja siinä muun muassa kuvailtiin vapaan kentän moninaisuutta ja täten tarvetta uusille rakenteille, esitysalustoille ja näyttämöille. Kirjelmä otettiin vakavasti Helsingin Kaupunginteatterissa, ja siitä käynnistyi neuvottelut, jotka johtivat siihen, että viime kesänä etsittiin kuraattoreita kaksi vuotta kestävälle pilottijaksolle. Tanssiryhmän johtaja Antti Lahti on ollut hankekoordinaattorina.   

Nykyesityksen näyttämön viime joulukuisen avoimen haun yhteydessä tapasimme Riikan ja Tuomaksen kanssa 132 taiteilijaa ja työryhmää vapaalta kentältä. Meille oli tärkeä tavata hakijoita ja puhua heidän kanssaan esityksistä, sen sijaan että arvioisimme kirjallisia hakemuksia. On sanomattakin selvää, että tapaamisessa, johon liittyy arviointia, on tietynlaisia asetelmia, mutta itse tilanne on myös jotain muuta. Se on läheinen vuorovaikutustilanne. Koin, että tapaamiset olivat kollegiaalinen mahdollisuus reflektoida ja keskustella ehdotetun teoksen tulevaisuudesta. Esittämällä kysymyksiä ja tarjoamalla tilaa keskustelulle, jossa saa puhua taiteesta koin, että pystyin mahdollisesti tukemaan teosta, jonka prosessi on vasta aivan aluillaan ja kenties tarkentamaan siihen liittyviä kysymyksiä.   

 

Käydessämme läpi 132 hakijan suunnitelmia havaitsin, että kentällä on paljon tarkkanäköisiä toimijoita. Kuitenkin rakenteiden repivyys myös tuli näkyväksi. Moni tekijä käsittelee samankaltaisia teemoja sirpalemaisesti ilman, että ristiinviittaamista kollegoihin juurikaan tapahtuu. Taiteilijasukupolvikuiluista puhumattakaan! On selvää, että yksi esitys ei koskaan tyhjennä yhtä teemaa, vaan perspektiivejä tarvitaan. Siksi emme avoimessa haussa halunneet rajata hakemuksia antamalla aiheita, joiden ympärille tulee rakentaa esityksiä. Joitain laajoja kaaria nousi kuitenkin esiin, kuten, representaatio, omaelämäkerronnalliset teokset sekä ihmisen ja luonnon suhdetta tutkivat teokset. Sanoisin kuitenkin, että hakemukset olivat sisällöiltään moninaisia.   

 

Tapaamisissa oli vaikea hahmottaa noita edellä mainittuja temaattisia kaaria, mutta työn organisoitumiseen liittyviä trendejä nousi esiin, esim. kollektiivisuus. Tästä minulla heräsi kysymys niin sanotusta itseään kiertävästä kehästä. Tarkoitan sitä, että onko kentällä tarpeeksi kokoontumisia, joissa on aidosti tilaa myös, sanan keveämmässä merkityksessä, konflikteille? Voisimmeko tai voinko minä olla myös eri mieltä esimerkiksi siitä, miten työn järjestämistä tulisi hoitaa ilman, että leimaudun tai joudun pelkäämään yksin jäämistä?   

Kuratointia ohjaavana harjoitteena olemme Tuomaksen ja Riikan kanssa pohtineet paljon sitä mitä nykyesitys on ja mitä se voisi olla juuri näyttämöllä. Nykyesitys voi tyypillisesti olla tietyssä mielessä mitä vaan tai tapahtua missä vain. Helsingin Kaupunginteatteri on tälle pilottijaksolle antanut kuitenkin tärkeän näyttämöresurssin, Studio Pasilan. Siten olemme jatkuvasti prosessin aikana tarkentaneet fokustamme kohti näyttämöä, näyttämöesiintymistä ja näyttämön rakentumista. Ensimmäisessä ohjelmistossamme on tosin myös installaatio, kuten Hopeasija, joka rakennetaan Tripla-kauppakeskuksessa sijaitsevaan yksityisasuntoon.  

 

Huh, mutta nyt ollaan tässä. Vuonna 2019 kävin allekirjoittamassa vapaan kentän kirjelmän Helsingin Kaupunginteatterille – ja nyt olen itse hankkeessa mukana kuraattorin roolissa. Minulla on turvallinen ja toiveikas olo tällä hetkellä taiteilijana. Ylläpidän innostusta siitä, että kun kuratoinnista siirryn taas vapaalle kentälle, on olemassa uusia rakenteita, uusia kuratointimalleja ja huolehtivia ihmisiä niin merkittävässä paikassa kuin laitosteatterissa. Nyt tuntuu vielä hämärästi, että jotain olemme kutomassa laitosteatterin ja vapaan kentän välille, mutta en vielä osaa antaa sanoja sille. 

Lopuksi voisin sanoa, että minulle yhteydenpito kollegojen kanssa on tärkeää. Vaikka se ois vaan tekstari silloin tällöin. Tavataan, keskustellaan ja opitaan olemaan myös taiteen kanssa konfliktissa toistemme kanssa. Tämä oivallus oli minulle isointa antia opinnoissa, kun professori Tero Nauha loi yhdessä meidän esitystaiteen ja -teorian opiskelijoiden kanssa tilan, jossa taiteesta sai olla eri mieltä, turvallisesti. Sieltä se moninaisuus nousee, kai. Risteyskohdista ja hankauksista, joista ei yritetä poistua tai joita ei yritetä poistaa. Minulle saa soittaa ja laittaa tekstiviestejä, jos haluaa keskustella. Puhelinnumeroni on +358 40 9683663. 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aikaisemmin ilmestyneet:

Louna-Tuuli Luukka, mitä kuuluu?

Semjon Aleksandrovski, mitä kuuluu?

Lauri Antti Mattila, mitä kuuluu?

Meri-Anna Hulkkonen, mitä kuuluu?

Eeva Bergroth, mitä kuuluu?

Markus Järvenpää, mitä kuuluu?

Antonia Atarah, vad hörs?

Emma Castrén, mitä kuuluu?

Jarno Kuosa, mitä kuuluu?

Jukka Korpi, mitä kuuluu?

Antti Timonen, mitä kuuluu?

Jani Ahonen, mitä kuuluu?

Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?

Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?

Jaakko Lahtinen, mitä kuuluu?

Marjo-Riikka Romo, mitä kuuluu?

Essi Rossi, mitä kuuluu?

Marko Tandefelt, mitä kuuluu?