Raija-Liisa Seilo, mitä kuuluu?    

 

Raija-Liisa Seilo: Minulle kuuluu sillä tavalla ihan hyvää, koska kovasti odotin eläkettä. Minun oli tarkoitus jäädä eläkkeelle jo vuoden alussa, mutta korona sotki Teatterimuseon ohjelmistoaikataulun, ja meidän oli saatava suomalaisen teatterin 150-vuotisjuhlanäyttely maaliin sekä tehtävä viime vuoden tilitykset ja selvitykset. Mutta olo on kuitenkin lievästi hölmistynyt. Täällä Turussa sataa, joten sanoin juuri lähteväni hyppimään vesilätäkköihin… Aamu on toisaalta mennyt ihan tutuissa säädöissä, olen joutunut selvittelemään tietoliikenneyhteyksiä ja etsimään omia tiedostojani. Huomisesta taitaa tulla rauhallisempi.  

 

Muistelin eilen omaa henkilöhistoriaani Teatterimuseon järjestämässä läksiäisjuhlassa. Pyrin aloittamaan työurani rationaalisesti ja selväjärkisesti. Kun kävin koulun loppuun, oli mietittävä mistä tulee leipä. Opiskelin ensin saksaa pääaineena vuoden, kunnes totesin, ettei minusta tule opettajaa. Lähdin vuonna 1976 Saksaan töihin, ja siellä maailma oli aivan erilainen Suomeen verrattuna. Täällä ilmapiiri oli niin ikävällä tavalla politisoitunut. Mutta jatkoin matkaani Saksasta Ruotsiin.  

 

Kirjoittauduin Tukholmassa yliopistoon lukemaan kauppatieteitä. Olin Tukholmassa puolitoista vuotta, se oli kiinnostavaa aikaa, siellä oli kansainvälinen meininki, mutta ei sekään tuntunut omalta oppipolulta. Minun piti pitää välivuosi, mutta ryhdyinkin opiskelemaan yleistä kirjallisuustiedettä Turun yliopistossa, ja sieltä löysin oman yhteisön ja professori Irmeli Niemen, joka sisällytti paljon draaman tutkimusta opintoihin. Opiskelin myös suomen kieltä ja kulttuurihistoriaa ja niin minusta tuli tämmöinen umpisekava humanistikokonaisuus. Ryhdyin myös perheelliseksi kesken opintojen. Tukholmassa kävin vielä pitkään kesätöissä ja välillä talvellakin, kun rahat loppuivat.  

Oli mietittävä pystynkö elättämään itseni koulutustaustallani, mutta liityin siinä ohessa Turun ylioppilasteatteriin, toimin teatterin tuottajana, näyttelijänä, puheenjohtajana, yhden tuotannon lavastajana ja joskus ajoin jopa valotkin. Visuaaliset suoritukset olivat suhteellisen vaatimattomia, mutta elettiin 1970- ja 1980-lukua ja meillä oli hyvä kokoonpano. Kävimme kursseilla ulkomailla, minä Tanskassa ja Itävallassa. Erikoistuin katuteatterikurssilla tulen kanssa esiintymiseen, ja tein näitä keikkoja viitisen vuotta. Kävimme Tukholmassa, jossa keskustelimme demokratiasta ja ihmisten vaikutusmahdollisuuksista. Kävimme bussilasteittain katsomassa esityksiä Helsingissä, etenkin Ryhmäteatteri oli silloin kova sana. Hain Ryhmäteatteriin tuotantosihteeriksi, ja läheltä piti, etten päässyt. Penniteatteri haki kuitenkin esitystensä markkinoijaa, ja kun kuulivat että reipas turkulainen opiskelija oli jäänyt Ryhmäteatterin haussa kakkoseksi, he soittivat minulle.  

 

Oli kuulemma heti aloitettava. Heillä oli taulu, jossa piti olla lappuja, jossa oli merkitty minne keikkoja oltiin myyty, mutta taulu oli lähes tyhjä. Siltä seisomalta aloitin Penniteatterissa. Olin toiminut Turun ylioppilasteatterin taloudenhoitajana, osasin kirjanpidon ja ryhdyin myymään keikkoja. Helmikuun lopulla olin myynyt kevään kaikki keikat. Osallistuin usein itse kiertueille. Esimerkiksi Lapin-kiertueilla pysähdyimme aina kylien postitoimistojen kohdalle, koska niistä löytyi puhelinkoppi, ja sinne menin kalenterini kanssa neuvottelemaan keikoista seuraavan paikkakunnan kulttuurivastaavan kanssa. Toimenkuvani muuttui nopeasti Penniteatterissa muutamassa vuodessa.  

 

Minulla ei ole ollut enää mitään hirveätä kaipuuta näyttämölle. Kerran pyrin Teatterikorkeakouluun – lähdimme porukalla Turusta hakemaan, olimme tehneet jonkin vähän hienomman produktion ja itsetunto oli tapissa. Joku meistä pääsikin sinne opiskelemaan, mutta osittain siihen liittyi ryhmähurmos. Oli hauskaa tehdä muutaman kiva rooli, mutta olen heittelehtiväinen, enkä halunnut tehdä samaa roolia samalla tavoin parikymmentä kertaa. Näin esityksissä niin loistavia näyttelijöitä, että ymmärsin riman olevan tosi korkealla. En olisi pystynyt ylläpitämään työn edellyttämää laatua. Olisi pitänyt olla myös heittäytymiskykyä, ja totaalista luottamusta ohjaajaan. Tajusin, ettei minua oltu tähän luotu.  

 

Suomessa tehtiin 1980-luvun alussa lastenteatterista mietintö, jossa pohdittiin, voitaisiinko Suomessa ottaa mallia Ruotsista, tarkoituksena oli tehdä lasten- ja nuortenteatterista korkeatasoista. Penniteatterissa olimme käyneet keskustelua mietinnöstä, kuten myös Unga Teaternissa ja Vihreä Omenassa. Meillä oli ajatuksena tehdä työtä yhdessä, ja korottaa kaikkien meidän rahoitustamme. Meille tuli kuitenkin kuin pommina taivaalta tieto, että Intiimiteatteri oli päättänyt ryhtyä lastenteatteriksi ja että he olivat keskustelleet asiasta rahoittajien kanssa. Intiimiteatterin kerrottiin olevan veloissa, minkä sitten sanottiin olevan päätöksen taustalla. Penniteatterissa ryhdyimme ankaraan vastarintaan. Minä ja Helena Anttonen istuimme neuvotteluissa ministeriön pitkän pöydän ääressä Intiimiteatterin kanssa: meidän oli löydettävä itse ratkaisu. Tämän prosessin johdosta teatterimme yhdistyivät ja perustettiin Teatteri Pieni Suomi. Siirryin tuotantosihteeriksi, ja tein myös tiedottajan töitä.   

1980-luku oli kultaista, tulevaisuudenuskoa täynnä, Suomeen tuotiin maailmalta hienoja esityksiä. Olimme nuoria, kävimme festivaaleilla, ja aina jotenkin rahattomina liikuttiin kaikkialla. Teatteri toimi Pasilassa ja nykyisen Teatteri Takomon tiloissa Fredrikintorilla. Markkinoin vierailuesityksiä ulkomaille, ja lähdin aina itse myös mukaan. Esimerkiksi Juha Siltasen kirjoittamalle Tiikerin varjolle sateli kutsuja joka puolelta maailmaa. Kauteni teatterissa jäi kuitenkin melko lyhyeksi, koska siirryin vuonna 1991 tuottamaan Teatterikeskuksen juhlavuotta. Meille oli Teatterikeskuksessa tärkeää, että teatteri olisi saavutettavaa, ja 20-vuotisjuhlavuoden kunniaksi päätimme, että valitsemme jonkin kunnan, jonka joka ikiseen taajamaan tai kylään viedään jokin esitys. Pystytimme Teatteri Savotan Inariin, ja festivaalin, joka kesti koko syyskuun. Olin sitten valtaosan syyskuusta Lapissa, ja kuskasin pikkubussilla jengiä paikasta toiseen. Juhlavuoden jälkeen jäin Teatterikeskukseen, kun Raija Ojala siirtyi Teatterikeskuksen toiminnanjohtajan paikalta kirjoitushommiin saatuaan monivuotisen apurahan.  

 

Toimin Teatterikeskuksessa kunnes Tampereen Teatterikesän toiminnanjohtajalle haettiin sairausloman ajalle sijaista. Hain paikkaa, mutta sieltä ei kuulunut mitään. Lähdin taas Lappiin, ja totesin että pitäkööt kesänsä. Mutta he sitten ottivatkin yhteyttä ja pyysivät haastatteluun. Haastattelu oli jotenkin totinen tilaisuus, vakavat herrat siinä haastattelivat, ja minä möläytin jälkeenpäin kaikille, että nyt oli huonot kemiat, meni pataluhaksi koko haastattelu. Sieltä kuitenkin soitettiin heti seuraavana päivänä, ja kerrottiin että minut on valittu – voisinko heti aloittaa? 

 

Siirryin Tampereen Teatterikesän toiminnanjohtajaksi vuonna 1995. Mitään ei ollut paketissa seuraavaa vuotta varten, ja edeltäjäni oli menehtynyt. Totesin, että herregud, on selvitettävä kaikki ullakolla olevista kansioista, lomautettava koko henkilökunta ja siinä sitten istuin ja yritin vetää johtopäätöksiä käsillä olevista pöytäkirjoista ja sopimuksista. Onneksi Teatterikesällä oli fantastinen tilintarkastaja, joka pystyi kertomaan esimerkiksi minkälaisia sopimuksia oltiin tehty isojen talojen kanssa. Minulla oli taiteellinen johtoryhmä apuna, ensimmäisessä ryhmässä olivat Laura Jäntti, Jussi Helminen ja Otso Kautto. Otso ajoi erittäin vakavan moottoripyöräonnettomuuden Pyreneillä, joten ensimmäinen tapaamisemme oli Töölön sairaalassa, Otson sairaalavuoteen ympärillä. Muistan nämä vuodet kiireisinä. Menin kerran illalla Kokkolaan, katsoin esityksen puoliaikaan asti, ja hyppäsin sieltä taksiin, joka vei minut Pietarsaaren-lentokentälle. Lensin Helsinkiin, ja sieltä taas jonnekin. Rakastin Tampereen Teatterikesän yhteisöllisyyttä, ja paikallista yleisöä, jota kävi esityksissämme paljon. Pystytimme torille ohjelmateltan, joka on yhä käytössä, ja laajensimme vuosien mittaan ohjelmatarjontaa – lopulta viikon aikana oli kaikkine tilaisuuksineen noin 350-400 tapahtumaa. Olin Tampereella lähes 12 vuotta. Ne olivat hienon hienoja aikoja.  

 

Viimeisinä vuosina olin mukana valmistelemassa Tampereen kaupungin kulttuuripääkaupunki-hakemusta, kirjoitimme sitä hirveällä paatoksella, mutta emme voittaneet kilpailua. Turku valittiin vuoden 2011 kulttuuripääkaupungiksi. Kun Turkuun tuli teatterinjohtajan paikka auki, näin mahdollisuuden tuottaa kaupunkiin kansainvälistä teatteriohjelmistoa kulttuuripääkaupunkiaatteen hengessä. Mitäs jos siihen olisi ison talon resurssit? Tein teatterinjohtajan valinnasta vastaaville selväksi, etten ole ohjaaja – kuten teatterinjohtajat yleensä ovat – mutta minulla on esimieskokemusta ja tatsia siihenkin mitä maailmalla tapahtuu. Vielä samana päivänä soi puhelin, ja minua kannustettiin hakemaan paikkaa. Tämäkin prosessi tapahtui hirveän nopeasti. Hakijoiden nimet vuotivat julkisuuteen, eikä lehdistössä arvioitu minulla olevan mahdollisuuksia tulla valituksi. Melkoinen ryöpytys siitä tuli, kun ilmeni että minua suositellaan johtajaksi. Oli ikävää, että ryöpytys kohdistui minuun henkilönä henkilöiltä, jotka eivät koskaan olleet edes tavanneet minua.

 

Olihan se hyppy tuntemattomaan, mutta onneksi teatterista löytyi hyvää yhteistyötä. Halusin osoittaa, että teatteri ja Suomi ovat osa muuta maailmaa. Halusin, että tekisimme sitä mitä muualla ei olla jo esitetty. Instituutioilla on valtavia resursseja pieniin ryhmiin verrattuna, ja ne kantavat vastuuta näistä resursseista. Tämän suhteen olen edelleen idealisti, teimme paljon yhteistyötä pienten ryhmien kanssa. Kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmistossa Turun Kaupunginteatterilla oli kolme suurta hanketta ja suuri festivaali, ja olimme kumppanina yli kymmenessä hankkeessa. Halusin myös, että meillä olisi ollut joka vuosi yksi kansainvälinen taiteilija vierailemassa, ja sitä myötä kutsuin muun muassa taloon Andriy Zholdakin, joka ohjasi ensin Anna Kareninan ja sen jälkeen Kirsikkapuiston. Näitä kokemuksia saa vain kerran elämässä.  

 

Teatterinjohtaja on kuitenkin kaupungin hierarkiassa myös tulosaluejohtaja. Alkumetreiltä olin sitä mieltä, että teatterin on oltava itsenäinen ja sillä on oltava oma hallitus. Kaupungin organisaatiossa on todella vaikea tehdä nopeita ratkaisuja, suuri teatteri tarvitsee hallituksen joka on sitoutunut teatterin sisältöön ja toimintaan. Pahimmillaan istuin kulttuurilautakunnassa kuuntelemassa kuinka kauheaa on, kun kulttuuri vie vanhusten rahat. Olin teatterinjohtajana siihen asti kunnes Turun Kaupunginteatteri lopulta yhtiöitettiin. Yhtiöitetty teatteri sai oman toimitusjohtajan ja taiteellisen johtajan.  

Olen muutosjohtaja. Johtajan on pystyttävä tulkitsemaan mitä paineita tulee mistäkin mihin. On johdettava joka paikassa, ja johtaja on loppukädessä aina vastuussa. Siksi johtajat ovat riippuvaisia myös väliportaista. Esimerkiksi Turun Kaupunginteatterissa oli hallinnossa ja tekniikassa fantastisia henkilöitä, joita ilman mikään ei olisi onnistunut. Olen heille ikuisesti kiitollinen. Teattereissa on tyypillistä kaikissa ammattikunnissa juuri se, ettei kesken jätetä, vaan viedään kapula maaliin, vaikka kirveet lentävät.  

 

Kaupunginteatterin jälkeen tein Stage-festivaalin ohjelmistoa pari vuotta, olin Aurajoki-verkostossa, useassa hankkeessa ja luottamustehtävässä. Näin mahdollisuuden olla lähellä sairasta äitiäni, joka menehtyi keväällä 2014. Seuraavan vuoden alussa sain yllättävän puhelinsoiton Teatterimuseoon liittyen, henkilöltä, joka ei toiminut museon tai museon hallituksessa. Minulle kerrottiin, että paikka on auki ja minua kehotettiin pohtimaan johtajan paikan hakemista. Kävin muun muassa Hanna Helavuoren kanssa pitkät keskustelut, nautimme pari tuntia viiniä ja pyörittelin asiaa päässäni. Keskustelin Jukka-Pekka Pajusen kanssa, jonka kanssa olin tehnyt vuosikausia töitä Turussa ja Tampereella. Ja työ alkoi tuntua kiinnostavalta. Museoissa tapahtuu vaikka mitä, ja se edellyttää paljon tuottajataitoja. Poikani kävi lukiota tuolloin, joten se että äiti on kotona aamuisin ja palaa illalla oli tärkeää. Jokainen uusi duunini on ollut ikään kuin alan vaihto, jokaisessa on ollut uudet pelimerkit. Mutta sisällön tuottamisesta tässä on aina ollut kyse, niin pienessä ryhmässä, järjestössä kuin isossa teatterissa.  

 

Tässä on uran aikana muodostunut käsitys siitä, mitä itse hallitsee, mitä on valmis ottamaan vastaan, ja millaisia ihmisiä tällä alalla työskentelee. Olen hypännyt ihan sokkona jonnekin, mutta asiat ovat lähteneet rullaamaan. Kaikkein tärkeintä on olleet ne lähimmät ihmiset, jotka ottavat sinut vastaan, kun aloitat uudessa työssä. Se, että he ovat olleet älyttömän avoimia ja yhteistoimintakykyisiä ja mieltäneet nopeasti yhteiset haasteet, on ollut tärkeää.  

Kun tänään katson suomalaista esittävän taiteen kenttää minusta on hienoa, että saimme uuden teatteri- ja orkesterilain maaliin. On tärkeää pitää isot talot hengissä, koska ne ovat suuria henkireikiä koko kentälle. Mielestäni yhteistyö on edelleen tärkeää talojen ja ryhmien välillä, sitä on tehty kauan ja sitä tulisi jatkaa. En ole huolissani tästä yhteistyöstä, taikka kotimaisen teatterin tarjonnan laadusta ja monipuolisuudesta, tai siitä etteikö suomalainen teatteri keskustele ja ota kantaa aikaansa. Mutta mielestäni dialogi Suomesta ulospäin on liian kapeaa ja ihan hirveän kapeaa verrattuna 1980-lukuun. En voi käsittää miten julkisessa keskustelussa vedotaan rahoituksen puutteeseen, kun kerta 1970-luvulla oltiin paljon köyhempiä. Kysytään, että mitä siellä ulkomailla sitten muka tehdään? Mutta miksi sitten käytämme ulkomailla tehtyjä mekkoja, tai minkä takia tuomme ulkomailta autoja? Miksi emme syö pelkkää kaurapuuroa? Pikemmin meidän tulisi nähdä kansainvälisyys osana tunne- ja älyprosesseja, joiden kautta hahmotamme maailmaa. Olen älyttömän iloinen Maailma näyttämölle -hankkeesta, joka vie kenttäämme tähän suuntaan.  

 

Näen suomalaisen esittävän taiteen kentän runsauden, mutta olisi hienoa nähdä kansainvälisiä esityksiä Turussa, Helsingissä, Tampereella, ja Oulussa. 

 

Olen päättänyt olla loppuviikon tekemättä mitään, lähdemme maalle viikonlopuksi. Kesällä vietämme aikaa saaristossa. Mieheni seuraa lintuja ulkosaaristossa, ja minä katson merta. 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Suvi Tuominen, mitä kuuluu?

Louna-Tuuli Luukka, mitä kuuluu?

Semjon Aleksandrovski, mitä kuuluu?

Lauri Antti Mattila, mitä kuuluu?

Meri-Anna Hulkkonen, mitä kuuluu?

Eeva Bergroth, mitä kuuluu?

Markus Järvenpää, mitä kuuluu?

Antonia Atarah, vad hörs?

Emma Castrén, mitä kuuluu?

Jarno Kuosa, mitä kuuluu?

Jukka Korpi, mitä kuuluu?

Antti Timonen, mitä kuuluu?

Jani Ahonen, mitä kuuluu?

Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?

Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?

Jaakko Lahtinen, mitä kuuluu?

Marjo-Riikka Romo, mitä kuuluu?

Essi Rossi, mitä kuuluu?

Marko Tandefelt, mitä kuuluu?