Talvikki Eerola, mitä kuuluu?      

 

Talvikki Eerola: Tulin eilen illalla takaisin Helsinkiin Viron Viljandista, kansanmusiikkifestareilta. Olimme siellä puolisoni ja kavereiden kanssa autolla. Pyörimme aamupäivisin Pärnussa ja Tartossa, ja iltaisin palasimme 1200-luvulta peräisin olevan linnan raunioiden kupeeseen festareille. Festareilla oli paljon paikallisia bändejä, vanhaa ja uutta kansanmusiikkia Meno oli aivan hulvatonta. En ole ikinä ollut näin hyvillä festareilla! Tänään kävin studiolla aloittamassa uuden äänikirjan lukemisen, illalla käyn Teatterikesään lähtevän esitykseni läpi ja palauttelen mieleen, mistä tässä kaikesta olikaan kyse.   

 

Olin kesä-heinäkuussa tekemässä teatteria Mänttä-Vilppulassa Nätyltä ja Teatterikorkeakoulusta valmistuneiden kavereideni kanssa. Kolhon kylässä on paikallinen kesäteatteri ollut vuosia tyhjillään. Menimme sinne Halo-kollektiivin kanssa ensimmäistä kertaa viime vuonna, ja palasimme taas tänä kesänä. 300-paikkaisen kesäteatterin näyttämöltä aukeaa huikean kaunis järvi! 1200 ihmistä kävi katsomassa Supersankarit-esityksemme, vaikka Kolhossa on vain 1000 asukasta. Kesäteatterin tekeminen Kolhossa on ihanan yhteisöllistä. Teimme esityksen paikallisten harrastajien kanssa, joista suurin osa on eläkeläisiä. He ovat tehneet pohjatyön, etsineet yhteistyökumppaneita ja keränneet kasapäin vapaaehtoisia, jotka ovat levittäneet tietoa esityksestämme ja ovat sitten paikanpäällä ohjaamassa liikennettä sekä keittämässä pullakahveja väliajalle. Meidät on otettu avosylin vastaan.  Teemme kokoperheen esityksiä, joista löytyy huvia niin lapsille kuin aikuisillekin. Viime vuonna päätimme riskillä lähteä tekemään esitystä, vaikka emme tienneet saisimmeko sitä koronan takia esittää. Työryhmäläiset mittailivat mittanauhalla turvavälejä, kunnes ensi-illan aattona kaikki rajoitukset purkautuivat. Onneksi!  

 

Kolme viikkoa on tässä välissä ollut lomaa, mutta nyt tosiaan valmistaudun Tampereen Teatterikesään. Olen käynyt festivaalilla viimeisten vuosien aikana ihan vain katsomassa esityksiä ja fiilistelemässä mahtavaa ohjelmistoa. On mahtavaa mennä Telakalle ja löytää sen terassilta kaikki Suomen teatterit ja ystäviä ympäri Suomea ja maailmaa. Festivaalille menemisestä on tullut vähän kuin rituaali. Olin ajatellut, että olisi hienoa, jos joskus olisin jonkun esityksen kanssa ohjelmistossa, enkä siksi oikein vielä tajua, että nyt esitys, jolla olen Teatterikesässä, on ihan kokonaan ikioma esitys, joka sinne kutsuttiin. Epätodellisen onnellinen olo, vaikka tietenkin myös jännittää. Onneksi esityskertoja on kaksi, ja onneksi ne ovat Telakalla, joka on itselleni todella rakas paikka. Esitykseni sopii sinne täydellisesti, ja sinne tuntuu turvalliselta mennä.   

 

Esitän Mihin katosit? -teostani ensimmäistä kertaa avoimelle yleisölle. Aikaisemmat esitykset ovat olleet Mielenterveysomaisten järjestö FinFamin järjestämiä tapahtumia ympäri Suomen. Niillä esityskerroilla suurin osa katsojista on ollut omaisia. Olen esiintynyt auditorioissa, museotiloissa, luentosaleissa, eli todella erilaisissa paikoissa. Vaikka sali nyt onkin teatterisali, olen halunnut pitää esityksen samanlaisena kuin mikä se on kiertueella, vaikka näyttämötekniikkaa olisi käytettävänä eri mittakaavassa kuin aiemmissa tiloissa. Tulen teatterisaliin kotikutoisella meiningillä, jotta esityksen pelkistetty käsityöläisyys säilyisi.   

 

 

Tämä on minun tarinani, mutta myös monen muun nuoren mielenterveysomaisen tarina. Haastattelumateriaalin kautta tarina etääntyy, mutta samalla se on todella henkilökohtainen. On iso asia mennä näyttämölle sen kanssa. Tämän johdosta en keskity lämmittäessäni esitystä vain sen treenaamiseen, vaan siihen että rauhoitun teeman äärelle ja palautan itselleni mieleen, miksi alun perin halusin tehdä tämän esityksen. Halusin tuoda näkyväksi sen omaisena olemisen todellisuuden, josta puhutaan vähän, ja kuitenkin todella suuri osa omaisista on vaarassa sairastua itse. On aika antaa ääni omaisille.  

 

Tehdessäni maisteriopintoja Nätyllä vuonna 2020 meillä oli Esityksen rakentamisen työpaja, jonka tarkoituksena oli, että jokainen suunnittelee esityksen. Tämän esityksen aihe oli muhinut päässäni jo vuosia aiemmin ja nyt tuntui, että oli oikea aika tehdä tämä esitys. Omassa perheessäni asiat ovat nyt jo vuosia olleet niin sanotusti hyvin. Tämä on yksi syy, miksi aika tuntui oikealta tämän esityksen tekemiselle. Aloin kirjoittaa ja miettiä sisältöä, hain rahoitusta ja sain Ida Aalberg -säätiöltä apurahan. Sitten tuli korona, mutta silloin sain keskityttyä musiikin ja äänimaailmojen tekemiseen. Minulla oli myös paljon musiikkia ja tekstimateriaalia, jota olin nuorena niinä haastavina vuosina tehnyt. Tiesin jo heti alussa, että haluan haastatella esitystä varten muita nuoria omaisia, jotta aihe laajenisi ja näyttämö voisi täyttyä useista tarinoista. Halusin mukaan muiden kokemuksia, joten katsoja ei erota mikä on minun kokemukseni ja mikä jonkun toisen. Ne ovat kaikki samaan aikaan totta, mutta luovat turvallista etäisyyttä. Halusin muovata omia kokemuksia ja haastattelumateriaalia äänelliseen ja musiikilliseen muotoon. Halusin tuoda näkyville ja kuuluville niitä kokemuksia ja tuntemuksia, joita haastateltavat jakoivat, niin että ne ilmenisivät näyttämöllä paitsi ruumiillisesti niin myös musiikkina. Pohdin esitystä tehdessäni myös paljon sitä, mikä oma esiintyjän laatuni on ja minkälaista se on. Esityksessä on tämä höpöttävä Talvikki, mutta myös esiintyjä-Talvikki, joka suojelee omaista minussa ja vielä monet roolit, joita esitän.  

Harjoittelin esitystä muun muassa siten, että vein keskeneräistä kohtausmateriaalia Finfamin tapahtumiin kesällä 2020. Halusin tietää, miten omaiset ottavat esityksen vastaan. Palaute oli, että ”Anna mennä vaan, kyllä me kestetään mitä vaan!” Tämä rohkaisi minua viemään kohtauksia vielä pidemmälle. Tuntui tärkeältä tietoisesti heittää itsensä oikeasti pahaan paikkaan, keskeneräisenä keskeneräisen materiaalin äärelle. Ainahan sitä on keskeneräisenä yleisön edessä, mutta tässä esityksessä on edelleen vaiheita, jotka elävät joka esityksessä, täydentyen ja muokkautuen, minkä johdosta esitys ei koskaan tule täysin valmiiksi.  

 

Kaikkein olennaisimpana yhteisissä keskusteluissa yleisön kanssa on noussut toivon kokemus, jota esitys herättää. Kun vaikeita asioita ruumiillistetaan näyttämöllä, tulee tunne siitä, että näiden tunteiden ja kokemusten kanssa ei tarvitse olla yksin. 

Mielenterveysomaisen kokemuksista, muistoista ja tunteista on välillä vaikea puhua. Niitä voi olla helpompi paikantaa, kuvailla ja ruumiillistaa. Jos vaikka haastateltava ei osannut kertoa esimerkiksi tunteistaan, pyysin häntä näyttämään missä jokin kokemus tuntuu ja miltä se tuntuu. Keho tietää paljon enemmän kuin mieli, ja keho alkaa elää tiettyä tapahtumaa tai kokemusta ilman, että siitä välttämättä on tietoinen. Eräs tyttö sanoi, että välillä on niin vihainen olo koko tilanteesta, että tekisi mieli repiä hiukset päästä tai sitten tuntuu kuin keuhkot räjähtäisivät tai että mädäntyisi sisältä päin. Nämä ovat voimakkaita tunteita ja jo selkeitä ruumiillisia tapoja ja ohjeita olla näyttämöllä. Tästä syystä olen pyrkinyt löytämään tapoja olla näyttämöllä, ilman että näitä tunnetiloja tarvitsisi sen kummemmin psykologisoida. Olen halunnut löytää ruumiinkielen niille ruumiin tunnoille, joita olen itse ja joita haastateltavat ovat kokeneet elämässään omaisena olemisen todellisuudessa. En olisi välttämättä pystynyt tekemään esitystä, jos en olisi itse ollut tämänkaltaisessa tilanteessa. Tämä ei tietenkään päde kaikkiin esityksiin ja taiteelliseen työskentelyyn, mutta koen, että juuri tämän esityksen kohdalla piti olla omaa heijastuspintaa takana. 

 

On parasta, että saan työskennellä monipuolisesti.  

 

Olen monta vuotta kiertänyt hoitolaitoksia, festareita, kaupunkeja ja metsiä Todellisuuden tutkimuskeskuksen Utopiakonsultaatio-esityksellä. Haluan mennä ihmisten luokse ja tutustua erilaisiin todellisuuksiin ja tuoda ne näyttämölle, missä tahansa se näyttämö ja minkälainen se näyttämö sitten onkaan. Samaan aikaan rakastan sitä, että saan tehdä jotain ihan muuta. Esimerkiksi nyt keväällä tein ensin fyysistä, ihanan haastavaa Peking-oopperaa, jonka jälkeen teimme toisen porukan kanssa Viirukselle kauhua tutkivan esityksen, ja sen jälkeen tein Kolhossa kesäteatteria. Välillä käyn lukemassa äänikirjaa, olen bändikeikalla ja sitten taas kuvittelen mahdottoman mahdollisia todellisuuksia Utopiakonsulttina. Nautin tästä todella paljon. Monipuolisuus on hirveän suuri rikkaus. Olen onnellinen siitä, että olen saanut tehdä esityksiä vaihtuvien työryhmien kanssa. Rakastan esitysten kanssa kiertämistä ja pienille paikkakunnille menemistä.   

 

Minulla on Tampereen jälkeen äänikirjasuma, jonka jälkeen lähden kiertämään Mihin katosit? -esityksellä Pieksämäkeä, Iisalmea, Kuopiota ja Kajaania. Tarinateatteri Voxin kanssa on myös esityksiä ympäri Suomen ja hommat Todellisuuden tutkimuskeskuksen kanssa jatkuvat. Olen saanut apurahan uuden teoksen tekemiseen, joten alan suunnittelemaan ja harjoittelemaan sitä jossain vaiheessa, tällä kertaa vähän suuremman työryhmän kanssa. Katsotaan mitä muuta tässä tulee lyhyelläkin varoitusajalla eteen. Syksyllä on tilaa töille ja seikkailuille. Elämä on yllätyksellinen ja nautin siitä, että voin hypätä aina johonkin uuteen.   

 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Wilhelm Grotenfelt, mitä kuuluu?