Viktor Drevitski: Juuri nyt minulla riittää kiireitä, loistavia kiireitä. Teemme ihanaa lukudraamaa, aivan ihanan tekstin pohjalta. Tässä on erittäin positiivinen, taiteellinen, inspiroitunut tunne päällä. Koko maailma yrittää tehdä jotain Ukrainan puolesta, auttaa ukrainalaisia jollain tavalla. Mekin –seitsemän taiteilijan voimin – yritämme omalla tavallamme levittää tietoisuutta taiteen kautta. Tämä on inhimillinen reaktio hirvittävään tilanteeseen. Mutta aikaa ei ole kamalasti. Lukudraamatilaisuus Puoli Q:ssa on huomenna, joten tästä syystä päällimmäisenä tunteena on kiire. Huh.   

 

Synnyin Kalynivka-nimisessä kaupungissa Vinnytsjan alueella Ukrainassa, 180 kilometriä Kiovasta lounaaseen. Kaupungissa rautatiet risteytyvät, ja asukasluku oli ennen sodan puhkeamista alle 20 000. Kaupungin ammusvarastossa tapahtui vuonna 2017 suuri räjähdys, jonka epäillään olleen sabotaasia. Tänä keväänä, helmikuun 28. päivänä Kalynivkaan ammuttiin raketteja, ja maaliskuun 24. päivänä 2022 raketti-isku tuhosi venäläisten lähteiden mukaan Ukrainan armeijan polttoainevaraston, sekä kalanjalostuslaitoksen Kalynivkassa. Itse muistan lapsuudestani erityisesti auringonpaisteen, ihanan taivaan, kukat ja luonnon. Ihmiset olivat ystävällisiä ja laittoivat maukasta ruokaa. Mutta moni kaupunkilaisista lähti vuosien varrella Amerikkaan. Kalynivka oli ihana kaupunki, ja asuin siellä, kunnes itse lähdin Moskovan teatteriakatemiaan opiskelemaan ohjaamista ja näyttelemistä.  

 

Vuosikurssiltamme kolme pääsi heti valmistumisen jälkeen Moskovan teattereihin töihin, minä olin heistä yksi. Sain paikan Stanislavski-draamateatterista (nykyisin: The Stanislavsky Electrotheatre). Ensimmäinen näyttelijätyöni teatterissa oli Anatoli Vasilievin ohjaamassa esityksessä, joka valittiin Neuvostoliiton parhaaksi esitykseksi kolmena peräkkäisenä vuonna. Ihmisiä tuli katsomaan sitä ympäri suuren maan. Asuimme vaimoni ja lapseni kanssa kommunalkassa. Iltaisin porukka kokoontui keittiöön juttelemaan ja syömään, elämä oli hyvää. Kahdeksan vuoden jälkeen vuonna 1985 päätin kuitenkin tulla Suomeen. Sain ensimmäisen roolini Yleisradion tuottamassa Dunckerin kersantti -televisiodraamassa.  

 

Perustimme Teatr VIKART-ryhmän viisi vuotta sitten, Lontoon Royal Court -teatteri esikuvanamme. Royal Court oli mukana ihan alusta venäläisen uuden näytelmän kehityksessä, kun John Freedman ja Praktika-niminen kellariteatteri alkoivat etsiä uusia tekstejä, usein sanantarkasti kirjoitettuja näytelmiä, jotka ottivat vaikutteita 1990-luvun rikollisuudesta. Kaikki näytelmäkirjailijat eivät aina olleet kovin kilttejä poikia, ja huumeitakin oli kuvassa mukana, kuten Venäjän suuri nykynäytelmäkirjailija Ivan Vyrypaev on kirjoittanut noista varhaisista vuosista. Toinenkin maailmankuulu kirjailija, nyt Helsingissä asuva Mikhail Durnenkov, oli alusta pitäen mukana tässä uuden draaman liikkeessä.   

 

Minä kävin Lubimovka-näytelmäfestivaalilla ja esittelin siellä kuulemiani tekstejä helsinkiläisille teattereille. Ohjasin Helsingin Kaupunginteatterille Presnjakovin veljesten Terrorismi-näytelmän  vuonna 2005 ja Durnenkovin Sekundan vuonna 2010. Olen uuden näytelmän kova fani, pidän uuden draaman tyylistä. Olemme VIKTARTissa tehneet uusia näytelmiä nopeasti, ja olemme halunneet luoda Kaapelitehtaalle suomalaista Lubimovka-festivaalia, mutta rahoitus ei ole ollut riittävää. Johdan teatteria ilmaiseksi, ja välillä maksan itse teatterin vuokran, koska rakastan teatteria. Siitä huolimatta tulen jonain päivänä toteuttamaan näytelmäkirjallisuusfestivaalin. Aivan varmasti. 

 

Nyt teemme ukrainalaisen Natalia Vorozhbytin Huonot tiet -näytelmän (suom. Eero Balk) pohjalta lukudraamaa. Näytelmä on kirjoitettu kuusi vuotta sitten, ja sen suomennos on valmistunut 10 päivää sitten. Minua on innoittanut ukrainalaisen Taras Ševtšenkon (1814-1861) runo, jonka olen lisännyt tekstin alkuun ja loppuun:  

 

 

Näytelmässä on erillisiä tarinoita, jotka käsittelevät rakkautta, uskoa ja toivoa (Vorozhbyt rakastui kuulema sodan aikana). Ne ovat absurdeja, täynnä mustaa huumoria. Minulle on tärkeää näyttää ihmisille valoa tunnelin päässä. Huonot tiet -näytelmästä on tehty lukudraama myös Royal Courtissa. Vorozhbyt on huippukirjailija, ainutlaatuinen nykydraaman edelläkävijä. Suomessa on aikaisemmin esitetty hänen Maidanin päiväkirjat -näytelmänsä, josta me teimme ukrainankielisen lukudraamatapahtuman. Hän kävi sen yhteydessä Helsingissä. On hienoa, että Suomessa ollaan nyt kiinnostuneita ukrainalaisesta näytelmäkirjallisuudesta, sen ongelmat ja teemat koskettavat meitä kaikkia.  

 

Harjoitukset ovat alkaneet hienosti. Teatr VIKARTissa yritämme aina luoda taiteellista tunnelmaa, missä tahansa teemme työtä, kellaritilassamme Kaapelitehtaalla tai vierailullamme Puoli Q:ssa. Taiteellisessa ilmapiirissä on mahdollista inspiroitua ja avautua. Jopa luoda kontaktia meitä ylempiin voimiin. Parhaimmassa tapauksessa sitä itse avautuu ja löytää jotain mitä ei odota löytävänsä, jotain mitä emme tiedä itsestämme. Yllättyminen on tässä taiteellisessa työssä parasta.  

 

 

 

 

---

Aiheesta muualla:
 

Natalia Vorozhbytin näytelmä Saša, vynesy smittja  (Sasha, vie roskat ulos) on yksi Maailma näyttämölle -hankkeen ehdottamasta 25 näytelmästä. Näytelmä löytyy englanniksi Nordic Drama Cornerilta. 

 

 

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Suvi Tuominen, mitä kuuluu?

Louna-Tuuli Luukka, mitä kuuluu?

Semjon Aleksandrovski, mitä kuuluu?

Lauri Antti Mattila, mitä kuuluu?

Meri-Anna Hulkkonen, mitä kuuluu?

Eeva Bergroth, mitä kuuluu?

Markus Järvenpää, mitä kuuluu?

Antonia Atarah, vad hörs?

Emma Castrén, mitä kuuluu?

Jarno Kuosa, mitä kuuluu?

Jukka Korpi, mitä kuuluu?

Antti Timonen, mitä kuuluu?

Jani Ahonen, mitä kuuluu?

Meri-Maija Näykki, mitä kuuluu?

Teatteritieteen alumnit, mitä kuuluu?

Jaakko Lahtinen, mitä kuuluu?

Marjo-Riikka Romo, mitä kuuluu?

Essi Rossi, mitä kuuluu?

Marko Tandefelt, mitä kuuluu?