David Kozma, mitä kuuluu?  

 

David Kozma: Mitä minulle kuuluu? (Huokaisee syvään.) Kai tässä kuuluu hyvää, kun kerta on niin paljon tekemistä. Toki on hyvä, että on paljon tekemistä, mutta tekeminen tuo aina mukanaan stressiä ja päänvaivaa siitä, miten asiat toteutuvat. Teimme juuri Erossa-esitykseni uusintaensi-illan KokoTeatterissa, ja nyt teemme R.E.A.D. -festivaalia heti perään. Samaan aikaan on kirjoitettava toiminta-avustuksia ja suunniteltava seuraavaa vuotta. Mutta samalla on hienoa seurata neljän työryhmän työskentelyä festivaalin näytelmien parissa. (Nauraen) Ainakin tuntuu, että tässä ollaan elossa.  

 

Opiskelin aikanaan näyttelijäntyötä Babes-Bolyain yliopistossa Romaniassa. Koulutuksemme oli ottanut vaikutteita sekä venäläisestä ja ranskalaisesta näyttelijänkoulutuksesta, opimme näyttelemään kreikkalaista tragediaa, brechtiläistä epiikkaa ja absurdia draamaa. Ensimmäiset puoli vuotta teimme vain sanattomia etydejä, meidän oli ratkaistava tilanteita toiminnan kautta, ja toimintaa olen myös ammattilaiselämässäni pyrkinyt löytämään – se on polttoainetta tekstille tai tilanteille. Vuosien varrella olen kuitenkin alkanut rakastaa tekstejä. Koen tekstin olevan kiinnostavampi kuin toiminta.   

Olen itseasiassa ryhtynyt tutkimaan sitä, miten voimme minimoida toiminnan näyttämöllä, ja pyrkinyt näin luomaan katsojien mielikuvitukselle tilaa. Kun tuomme valmiin materiaalin näyttämölle, katsoja jättää aivonsa narikkaan. Nykyään haluan omissa töissäni haastaa katsojaa luomaan omia mielikuviaan. 

 

R.E.A.D. -festivaali syntyi vuonna 2014 tilanteessa, jossa meillä ei ollut perustelemalleni European Theatre Collective -ryhmälleni toiminta-avustusta. Olin miettinyt paljon sitä miksi ulkomaalaistaustaiset näyttelijät eivät Suomessa päässeet näyttämöille. Yksi syy siihen oli mielestäni se, ettei suomalaisten teattereiden ohjelmistoissa ollut hahmoja, joihin olisi voinut roolittaa ulkomaalaistaustaisia näyttelijöitä. Halusin omalla tavallani vaikuttaa tähän vajeeseen esittelemällä uusia näytelmiä Euroopasta.  

 

Toimin tuolloin Näyttelijäliiton alaisessa yhdistyksessä, joka järjesti kaikenlaisia koulutustoimintaa. Järjestimme useita 2–3 päivän kamerakursseja, joita näyttelijät lähtivät innoissaan kehittämään. Meidän oli niitä varten löydettävä tekstejä, joten ajatus lukudraamasta syntyi nopeasti. Lukudraamojen kautta näyttelijöiden oli mahdollista tutustua heille uusiin ohjaajiin, ja ohjaajat saivat tavata uusia näyttelijöitä ohjatessaan uusia tekstejä. Ja tietenkin tässä oli mahdollisuutena tekstin kehittäminen esitykseksi. Teimme R.E.A.D.:sta heidän kaikkien kohtaamispaikan, mutta olisin myös toivonut, että teattereiden dramaturgit ja johtajat olisivat suuremmassa määrin tulleet osaksi festivaalia. Festivaalille voi tulla fiilistelemään tekstiä, ja mikäli siitä innostuu viedä sitä eteenpäin suunnittelemalla siitä tuotantoa. Tämä on meillä vielä työn alla, haluaisimme lobata tekstejä ja vaikuttaa niiden elinkaariin. On harmi seurata, miten apurahoja haetaan ja päätöksiä odotellaan, ja jos päätös lopulta on kielteinen – suunnitelmat, joihin on laittanut aikaansa eivät etene. Tämän syystä kevyesti ja pienellä rahalla tuotetuista lukudraamafestivaaleista tuli merkittävä osa toimintaamme. 

Alussa esitimme jopa kahdeksan eri näytelmää yhden festivaalin aikana, nyt tekstejä on neljä festivaalia kohden. Saamme näytelmiä avoimien hakujen kautta, ja annamme niitä eteenpäin raadille, joka valitsee niistä suosikkinsa. Olemme nyt myös saaneet mahdollisuuden käännättää näytelmät suomeksi, mikä on erityisen hienoa.  

 

Yksi ehdoton suosikkinäytelmäni, josta olemme taannoin tehneet lukudraaman, mutta joka ei ole vieläkään saanut suomenkielistä kantaesitystään on Ivan Vyrypaevin näytelmä Illuusiot (Иллюзии, 2011), joka kertoo kahdesta iäkkäästä pariskunnasta. Näytelmä on huikea, ja se on vaikuttanut omaan taiteelliseen työhöni ja siihen miten omaa mielikuvitusta pystyy aktivoimaan tekstin avulla.   

 

Eurooppalaisessa näytelmäkirjallisuudessa Englannilla, Saksalla ja Ranskalla – ainakin muutamia vuosia sitten – oli valta-asema. Englannissa on myös tehty paljon työtä esimerkiksi itäeurooppalaisten näytelmäkirjailijoiden, heidän koulutuksensa ja heidän esilletuomisensa puolesta. Samoin Saksassa. Tätä myötä itäeurooppalaiset näytelmäkirjailijat ovat alkaneet kirjoittaa laajoista, ylikansallisista teemoista, mikä on toisaalta hyvä juttu, mutta toisaalta myös vaarallista. Pelkään, että heidän mielikuvitusmaailmansa kapenee, kun he yrittävät miellyttää laajoja lukijakuntia. Eurooppalaisessa kontekstissa nykynäytelmä on poliittinen. Tosin tänä vuonna oli hienoa löytää R.E.A.D. -festivaalille näytelmiä, joissa tehtiin pesäeroa realismiin.  

 

Bulgarialaisten Zdrava Kamenovan ja Gergana Dimitrovan Tango avaruudessa (2019) sijoittuu vuoteen 2027 planeettamme haukkoessa henkeään. Italialaisen Pier Lorenzo Pisanon Hiili (2022) -näytelmä on täyttä science fictionia, siinä ensimmäinen todennettu kohtaaminen maan ulkopuolisen elämän kanssa on tapahtunut, ja sille on todistajia, valokuvia ja videoita. Romanialaisen Elise Wilkin Katoamisia (2019) käsittelee puolestaan saksalaisen vähemmistön katoamista Romaniassa, ja belgialaisen Freek Mariën näytelmä The Wetsuitmen (2019) on dokumentaarista teatteria, joka perustuu tapahtumasarjaan, joka alkaa siitä, kun Norjan rannikolta löytyy ruumis sukelluspuvussa vuonna 2015.  

 

Itse olen seurannut kiinnostuksella erityisesti sitä, miten romanialainen näytelmäkirjallisuus on hiljattain alkanut kukoistaa ja miten se on alkanut käsitellä yhteiskuntaa enemmän kuin aikaisemmin. Romanialainen teatteri on aiemmin rakentunut vahvasti klassikkotekstien pohjalle, joihin ohjaajat ovat pyrkineet löytämään niihin uusia näkökulmia. Ajan mittaan Romaniaan on kuitenkin saapunut todella paljon ulkomaalaisia näytelmiä, mukaan lukien pohjoismaisia – koska eräs kääntäjä sattui kääntämään romaniaksi paljon uusia näytelmiä Ruotsista, Tanskasta ja Norjasta. Itse asiassa, Helsinkiin tullessani saatoin törmätä näihin pohjoismaalaisiin näytelmäkirjailijoihin kadulla, mutta kun huomautin suomalaisille ystävilleni, esimerkiksi että ”Hei, tuolla käveli Bjørn Rasmussen!”, he eivät tunteneet näitä samaisia kirjailijoita. Romaniassa on nyt myös uusia ohjaajia, näytelmäkirjailijoita ja ohjaajia, jotka kirjoittavat ja joista on tullut tunnettuja maailmalla, kuten esimerkiksi Gianina Carbunariusta. Romanialaisissa näytelmissä käsitellään nykyisin muun muassa feminismiä ja #meetoo -aiheita, ja tämän kehityksen myötä teatterit ovat Romaniassa löytäneet uusia yleisöjä.

Unkarissa, jossa olen myös toiminut näyttelijänä, poliittisen tilanteen johdosta menestyneet näytelmäkirjailijat ovat valitettavasti yhä vanhempaa sukupolvea. Teatteri on siellä vahvasti politisoitunutta.  

 

Itseäni kiehtovat erityisesti näytelmät, joissa kirjailija ei enää määrittele hahmoja, vaan ohjaaja voi roolittaa teosta, miten ikinä hän haluaa. Pidän myös siitä, ettei näytelmätekstissä määritellä miten sitä tulisi lukea. Sveitsiläisen Katja Brunnerin Helvettikin on vain sauna (2012) -näytelmä, joka julkaistiin Arkea ja ekstaasia -antologiassa Merja Sainion kääntämänä, on jäänyt vahvasti mieleeni. Brunner kirjoitti näytelmän ollessaan 18-vuotias, ja se on luettava useaan otteeseen, ennenkuin sen kerrokset alkavat avautua. Pidän haastavista teksteistä, mutta myös siitä, että saan itse mahdollisuuden hahmottaa niitä haluamallani tavalla. (Naurahtaen) Minulla on täällä kotona telkkari, mutta en muista milloin olen laittanut sen viimeksi päälle.  

 

R.E.A.D. -festivaalin avajaiset alkavat torstaina kolmen huippu-dj:n keikoilla. Toivotamme kaikki tervetulleiksi tanssimaan kanssamme. Perjantaina on kaksi lukudraamatilaisuutta vegaanisen keiton kera, ja lauantaina luemme toiset kaksi teosta. Näytelmäkirjailijat Elise Wilk ja Freek Mariën ovat tulossa tapahtumiin, kuten myös näytelmien kääntäjät Leena Andonov, Tuukka Tuomasjukka, Mari Janatuinen ja Hannimari Heino. Haastattelen Pier Lorenzo Pisanoa etäyhteyden kautta lauantaina. Aikamoinen loppuviikko on edessä, mutta onneksi meillä on upeita ohjaajia mukana – Emma Mattila, Carita Drew ja Meimi Taipale – ja 18 hienoa näyttelijää, eli oikea huipputiimi, joten olo on onneksi levollinen ja luottava.  

 

 

 

 

 

 

 

 

---

Haastattelusarjassa aiemmin ilmestyneet:

Minerva Kautto, mitä kuuluu?

Nina Dahl-Tallgren, vad hörs?

Marouf Majidi, mitä kuuluu?

Sebastian Da Costa, mitä kuuluu?

Tinja Salmi, mitä kuuluu?

Aune Kallinen, mitä kuuluu?

Niina Aho, mitä kuuluu?

Samee Haapa, mitä kuuluu?

Laura Eklund Nhaga, mitä kuuluu?